Alaston kriitikko vinkkaa: Kun arkeologia ja nykytaide löytävät toisensa
Milja Viita ja Veli Granö tekivät taidetta materiaalista, joka löytyi heidän vanhasta talostaan. Arkeologinen lähestymistapa synnytti runollisia tunteita.
Olen matkustellut pitkin Viroa 2000-luvun ajan. Se on minulle seikkailua, ja hakeudun outoihin paikkoihin. Poimin mukaani matkamuistoja, tuntematta juurikaan synnintuntoa. Käyn raunioilla, jotka on hylätty, vaikka ne joku omistaisikin. Yksi mieluisimmista matkamuistoistani on Sompan kuolevasta kaivoskaupungista Itä-Virumaalta. Löysin palavankiven kaivoksen pääkonttorin raunioista valkoisen, muovisen ja korkeakorkoisen kengän. Nyt se on minulla kirjahyllyssä.
Tunsin itseni arkeologiksi. Kaivoin raunioista esineen, joka palautti henkiin konttorin ja siellä työskennelleen kuvitelmissani ehkä vähän turhamaisenkin naisen. Hetki tuntui runolliselta. Arkeologissävyinen lähestymistapa on lisääntynyt nykytaiteessa voimakkaasti. Olen nähnyt viime vuosina useita näyttelyitä, joissa satunnaiset löytöesineet tai arkeologissävyiset valokuvat ja videot näyttelevät merkittävää osaa.
He tekivät materiaalista installaation ja videon, joka herätti minussa saman runollisen tunteen kuin kenkäni.
Taiteilijapariskunta Veli Granö ja Milja Viita asustaa vanhassa kylmässä talossa, jonka lämpöeristystä he päättivät parantaa. Eristäjien tehdessä työtään taivaalta alkoi sataa sanoja. Poispuhallettu eristemassa sisälsi sanomalehtiä, joiden irtosanat herättivät taiteilijat. He tajusivat asuvansa talossa, jonka rakenteissa oli outo dokumentti tästä ajasta ja lähihistoriasta. He tekivät materiaalista installaation ja videon, joka herätti minussa saman runollisen tunteen kuin kenkäni. Olin itse asiassa installaation edessä täysin lumoutunut.
Milja Viita, Time Loops, yksityiskohta installaatiosta.
Mitä on runous kuvataiteissa? Käytän sanaa usein, enkä ole koskaan miettinyt asiaa. Granö ja Viita saivat nyt sen esiin konkreettisesti, koska he käyttävät teoksessaan sanoja. Teos ei koostu väitelauseista eikä ole dokumenttikaan. Se ei ole proosaa. Se on perinteisestä kieliopista – myös taiteellisesta kieliopista – poikkeavaa kiteyttävää toisin sanomista, joka järjestää ja herättää ajatuksia totutusta poiketen. Sellaista on käsittääkseni runous. Siitä syntyy hyvää taidetta – värien, muotojen ja kompositioiden lisäksi. Se saa arjen voimallisesti elämään.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Alaston kriitikko vinkkaa: Vanhojen pierujen teoksia voi katsella rauhassa
PuheenvuorotTaiteilijat eivät jää eläkkeelle, mutta vanhat tekijät unohtuvat helposti. Entisten nuorten näyttely on iloinen poikkeus.
Alaston kriitikko vinkkaa: Taide ja suolentoiminta
Puheenvuorot