Antti Eskola on ollut myös Kirkko ja kaupungin kolumnisti. – Kyllä siinä lehdessä potkua on, hän sanoo. Kuva: Antti Yrjönen
Antti Eskola pohtii, mahtaako kaikki sittenkään päättyä kuolemaan
Emeritusprofessorin mielestä kahdeksankymppisen ei enää kannata ostaa vihreitä banaaneita. Sen sijaan kannattaa suhtautua uuteen päivään lahjana.
Antti Eskola on tyytyväinen. Voisi hän olla tyytymätönkin, mutta ei halua.
– Ihminen voi vaikuttaa siihen paljon itse. Voisihan elämästä poimia kaikki sellaiset yksityiskohdat, joihin on tyytymätön, ja todeta, että olipa huono elämä. Minä yritän poimia päinvastoin.
Eskola on 82-vuotias sosiaalipsykologian emeritusprofessori. Hän jäi vuosituhannen vaihteessa eläkkeelle, mutta ei toimettomaksi. Eskola on muun muassa kirjoittanut useita kirjoja, joista viimeisin on nimeltään Vanhuus. Sillä vanhaksi Eskola on tullut, ainakin omasta mielestään. Viimeisin kirja saattaa jäädä myös viimeiseksi.
– Kyllä monet asiat kiinnostavat, mutta tässä iässä terveys alkaa asettaa sellaisia rajoja, että ei kannata kovin paljon suunnitella. Ei enää niin sanotusti kannata ostaa vihreitä banaaneja, eivät ne ehdi kypsyä.
Ei onnellisuus, vaan tyytyväisyys
Nykyajassa on monta asiaa, joita Antti Eskolan on vaikea ymmärtää. Yksi niistä on se, että ihmiset haluavat tulla onnellisiksi. Eskola vietti lapsuutensa 1930-luvulla Urjalan maaseudulla, eikä hänen kotonaan ikinä puhuttu onnellisuudesta. Silti elämä oli hyvää.
Sen sijaan puhuttiin tyytyväisyydestä.
– Riitti, jos ihminen oli tyytyväinen. Ehkä hän juuri silloin oli onnellinen, Eskola pohtii.
Vaikka Eskola on ihmistieteiden ammattilainen ja pitkän elämän nähnyt mies, hän ei suostu jakamaan elämänohjeita. Niissä on ongelmana se, että ihmiset ovat erilaisia. Yleistykset toimivat harvoin.
Jokaisen ihmisen olisi hyvä ajatella itse, mitä hyvä elämä on juuri hänelle.
– Jokaisen ihmisen olisi hyvä ajatella itse, mitä hyvä elämä on juuri hänelle. Sillä lailla tulee monia vastauksia, mutta lopputulos on tyydyttävämpi kuin jokin abstrakti yleinen määritelmä.
Emeritusprofessori luottaa kyllä edelleen sosiaalitieteiden kykyyn kaivaa todellisuudesta tietoa. Eskola oli 1970-luvulla Suomen ykkösnimiä sosiologian tutkimusmenetelmien kehittelyssä. Hyvän elämän ja onnellisuuden kysymyksiä on kuitenkin vaikea tutkia kokeellisesti. Ennemminkin ne uivat filosofian hämärissä vesissä.
– Kyllä minä jo ensimmäisenä opiskeluvuonna kuuntelin Georg Henrik von Wrightin filosofianluentoja ja innostuinkin niistä. Mutta jonkinlaista konkreettista empiiristä näyttöä jäin kaipaamaan.
Sen hän löysi kokeellisesta sosiaalipsykologiasta, jonka parissa työskenteli vuosikymmenet. Sitten koittivat eläkevuodet, ja Eskola huomasikin haluavansa kirjoittaa uskonnosta.
Uskontokysymys on käsitelty
Vuosien 2000 ja 2013 välillä Antti Eskola kirjoitti neljä henkilökohtaista teosta uskosta ja uskonnosta. Aluksi hän kysyi itseltään, onko hänessä jotain sellaista, mitä voisi kutsua uskonnolliseksi uskoksi. Oli kyllä, oli ollut lapsuudesta asti.
Seuraavissa kirjoissaan Eskola rakensi oman yksinkertaisen uskonsa manifestin. Viimeisessä uskontokirjassaan Vaikka en niin kuin kirkko opettaa hän vertasi omaa uskoaan kirkon opetukseen. Kirjan nimi kertoo loppupäätelmistä.
Nyt uskontokysymys on käsitelty.
– En minä niihin kysymyksiin enää palaa. Olen tyytyväinen lopputulokseen, joka on hyvin yksinkertainen usko. Seuraan kyllä, mitä kirkossa tapahtuu, mutta vain pintapuolisesti.
Eskolan kiinnostuksenkohteet ovat muutenkin muuttuneet. Turkin tilanne, EU:n kriisi tai ympäri maailmaa käytävät sodat eivät jaksa kiinnostaa. Ei niille mitään voi.
– Kiinnostukseni aiheet ovat siirtyneet tavallisten ihmisten arkielämän kysymyksiin.
Ei hemmetti, ei taivas houkutellut
Ihminen vanhenee, ja sitten hän kuolee. Antti Eskolan lapsenlapsi totesi eräissä hautajaisissa osuvasti, että kuoleminen on ihan tavallista.
Ei Eskolakaan kuolemaa osaa kauhistella. Häntä puhuttelee Jesajan kirjasta löytyvä kuvaus ihmisen elämästä: "Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti." Elämä ei lopu, se tulee valmiiksi.
Olen tyytyväinen lopputulokseen, joka on hyvin yksinkertainen usko.
Entä mitä vihreitä banaaneja välttelevä professori ajattelee siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?
– Sitähän ei kukaan voi tietää, Eskola toteaa.
Erilaisia taivaskuvauksia hän on kuullut monia, mutta ei koskaan ole innostunut niistä.
– Edes lapsena nämä mielikuvat eivät miellyttäneet. Että onpa taivaassa tarjolla lapsillekin, mitä siellä oli, kultakruunut ja valkeat vaatteet.
Urjalalaisen maalaispojan korviin visio kuulosti ikuisilta kuusijuhlilta, joissa piti panna päälle kummallinen huntu ja soittaa kummallista harppua.
– Ei, hemmetti. Ei taivas houkutellut, Eskola urahtaa.
Mahtaako sittenkään?
Mutta ei sitä tiedä. Nyttemmin emeritusprofessori tapaa sanoa itselleen: "Mahtaako kaikki sittenkään päättyä kuolemaan."
– Tämä on se, mitä siitä asiasta sanon. Mahtaako.
Uskonnollisestakaan näkökulmasta Antti Eskolalle tärkeintä ei ole tuonpuoleinen, vaan tämänpuoleinen. Hän toistaa itselleen tärkeäksi käynyttä Paavalin lausahdusta: "Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä, hänessä me elämme, liikumme ja olemme."
– Niin on nytkin, tässä huoneessa. Se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on vähemmän kiinnostavaa.
Ei Eskolalla tosin ole mitään sitäkään vastaan, että ihmiset pohtivat kuolemanjälkeistä. Oleellista on, ettei painosta muita uskomaan kuten itse uskoo.
Sillä välin, kun asian todellisen tolan selviämistä odotellaan, on syytä ottaa jokainen päivä lahjana. Elämä voi vanhanakin olla kiinnostavaa.
Arvio: Kirjoittaminen pitää elämässä kiinni
"Satun kirjoittamaan näitä lauseita kesämökillämme, jossa viime aikoina olen käynyt ja ollut muutaman päivän kerrallaan, enimmäkseen yksin. Jyrkästä rinnetontista monine portaineen on tullut vaimolleni kohtuuton rasitus. Lapsilla ja lapsenlapsilla on omat menonsa ja touhunsa. On kiintoisaa mutta myös haikeaa havaita, että yksinäisten käyntien myötä tästä paikasta on tullut minulle yhä enemmän vain järvenrantatontti ja joukko rakennuksia eikä enää 'kesämökki'. Nimittäin tuohon käsitteeseen kuuluisi normaalisti myös läheisiä ihmisiä."
Emeritusprofessori Antti Eskola pui uudessa kirjassaan vanhuutta. Näkökulma on pitkälti sosiaalipsykologin, mutta tutkimus- ja teoriasisällön sijaan pääpaino on Eskolan henkilökohtaisilla pohdinnoilla.
Tekstistä kuuluu väsymys, "jännitteiden laukeamisesta" johtuvan merkityksettömyyden pelko, välillä myös ilottomuus ja ahdistus. Tuntemustensa analyysissa kirjoittaja on rehellinen, mikä tuntuu olevan hänelle tärkeää.
Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka käsittelevät vanhuuteen liittyvää helpotusta, huolta ja kiinnostusta. Eskola on tarkoituksella jättänyt viimeiset sanat kiinnostukselle. Sosiaalipsykologian ammattilaiselle tuntuu olevan luontevaa tarkastella itsensä ja ympäristönsä muutoksia. Samalla kirjoittaja pitää itsensä aktiivisena ja elämässä kiinni.
Kiinnostavia Eskolan havainnot ovat lukijallekin, etenkin paikoin. Eskola kutsuu itseään "vanhuuden kokemusasiantuntijaksi", ja hänen ajatuksensa kiinnostanevat etenkin heitä, joiden elämää vanhuus juuri nyt koskettaa. Muillekin on tarjolla mielenkiintoista nippelitietoa esimerkiksi siitä, mitä 82-vuotias professori ajattelee rukoilemisesta, masturboimisesta tai somesta.
Antti Eskola: Vanhuus (Vastapaino 2016)
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Hallamaa: Onnellisuus lähtee asenteesta – mutta ei pelkästään
PuheenvuorotEnnen sanottiin, että pessimisti ei pety. Nykyään moni uskoo positiivisen psykologian voimaan.
Taivaan tähden: Antti Eskolan testamentti
Hengellisyys
