Taivaan tähden: Elämä on parhaimmillaan täynnä kiihkeää intohimoa

Taivaan tähden: Elämä on parhaimmillaan täynnä kiihkeää intohimoa

Raskainta on elää, vaikka on sisäisesti kuollut.

Miksi elämä on arvokasta vasta, jos sitä on paljon, ehkä peräti iankaikkisesti? Eikö elämä ole arvokas juuri sen mittaisena kuin sitä kullakin on?

Minua lohduttaa tämä: olen osa kudelmaa, jossa valo syttyy ja sammuu, ja kudos säteilee kuin tähti. Se morsettaa elämää. Missä yksi valo sammuu, siellä toinen syttyy.

Jos kaikki valot palaisivat yhtä aikaa, olisi ehkä kirkasta, mutta niin kuin kliinisessä operaatiossa, häikäisevän lampun alla, vailla variaatioiden jatkuvaa tanssia. Taivaallisen kaupungin kovan kullan ja timanttien sijaan olen aina ikävöinyt varjon ja valon leikkiä.

Mitä olisi aina saada, ei koskaan antaa? Mitä olisi aina onnistua, ei koskaan pettyä? Mitä olisi rakastaa ilman, että olisi tuntenut myös sen puutteen?

Siksi toivon, että kun Jeesus, kirkkomme käsityksen mukaan, antaa elämän, hän ei anna sitä hopealautasella laitettavaksi ikuisuuden vitriiniin. Toivon, että hän antaa sen lapion kärjellä, multaisena ja rouheana niin, että tunnen vielä sen syntypaikan tuoksun. Ja että se ei luiskahda kädestäni vaan velvoittaa minut istuttamaan sen uudelleen, jotta nousisi aina uusi taimi ja lakastuneen viereen vihreä pilvi.

Tuskallisin kuolema ei ole se, mihin hengittäminen päättyy. Vielä raskaampaa on elää, vaikka on kuollut. Herra varjele suoneni vetreinä kuljettamaan kiihkeää intohimoa kaikkialle, missä olen ja elän.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi