null Bisnesantropologi: Yritysetiikassa välttämättömyys muuttuu hyveeksi – eivät yritykset oikeasti haluaisi Venäjältä poistua

Bisnesantropologi: Yritysetiikassa välttämättömyys muuttuu hyveeksi – eivät yritykset oikeasti haluaisi Venäjältä poistua

En ole ihan varma, onko yrityksen etiikasta tai halusta edes järkevää puhua. Kyse on omistajien päätöksistä.

Mitä yhteistä on Valiolla, Fiskarsilla, Fazerilla ja Pauligilla? Ainakin se, että ne ovat kaikki eniten rakastettuja suomalaisia brändejä. Ja että rakkautemme niitä kohtaan on silti hyvin ehdollista.

Mainitut ja lukuisat muut suomalaiset yhtiöt tekivät päätöksen vetäytyä Venäjän markkinoilta itänaapurimme alettua hyökkäyssodan Ukrainassa. Päätöksen vaikeudesta kertoo, että osa yhtiöistä kertoi ensin julkisuuteen, ettei aio poistua maasta. Päätökset pyörrettiin hetkessä, kun kuluttajien vihan rajuus yllätti.

Markkinoinnin tutkimus tuntee ilmiön nimeltä brändiviha. Sillä tarkoitetaan tiettyä brändiä kohtaan tunnettua äärimmäisen negatiivista tunnetilaa, joka johtaa tunteen jakamiseen eri foorumeilla. Brändiviha on usein joukossa koettua ja vahvistuvaa. Suomalaisten brändivihaa tutkittiin jokin aika sitten muun muassa Vauva.fi-sivuston keskusteluaineistolla. Tutkimuksessa havaittiin, että meikäläiselle brändivihalle on tyypillistä, että se usein kohdistuu juuri ikonisiin brändeihin ja suomalaisiin perheyhtiöihin ja että siihen liittyy vahva boikotoinnilla uhkaaminen. 

Mutta mihin otamme kantaa, kun keräämme kaikki kaapeista löytyvät Fazerin tai Pauligin tuotteet keittiön pöydälle, nappaamme niistä kuvan ja julkaisemme sen Facebookissa tekstillä, että tähän taloonhan ei näiden yhtiöiden paskoja tuotteita kanneta ennen kuin tahtooni (= 5 minuuttia sitten saamani tunnekuohuun) on reagoitu oikein? Käsittelemmekö siinä sodan ja kuoleman pelkoamme? Vai yritämmekö vahvistaa tässä monimutkaisessa maailmassa edes jotain tunnetta omasta kontrollistamme? Onko osa siitä ihan puhdasta kaunaa ja kiusaa, kuten cancel-kulttuurissa yleisemminkin?

On tärkeää yrittää tunnistaa, kohottaako raivo minua moraalisena toimijana vai toiminko sittenkin taantuneessa mielentilassa, paljon luontaista itseäni typerämpänä. Itse tunnistan toimivani tällaisina hetkinä kuin idiootti.

Yrityksethän eivät missään nimessä haluaisi jättää Venäjää, niin kohtuuttomia taloudellisia seurauksia päätöksellä on.

Brändivihan ryöpsähdys muistuttaa anteeksipyytämisen kaavaa, joka meihin iskostetaan jo lapsena: joku, yleensä vanhempi, on kamalan vihainen toiselle, yleensä lapselle, mutta tilanne on mahdollista maagisesti laukaista sanomalla ”anteeksi”. Sitten taas halataan, vaikka mikään ei ole muuttunut, paitsi vihastuneen tunnetila, joka on nyt suorastaan auvoinen.

Yrityksethän eivät missään nimessä haluaisi jättää Venäjää, niin kohtuuttomia taloudellisia seurauksia päätöksellä on. Eikä muuten edes ole olemassa mitään yrityksen päätöksentekoa, tahtoa tai yrityksen etiikkaakaan. Kaikki palautuu viime kädessä omistajien haluun. Yritys itse on pelkästään kasa paperia.

Vasta kun Venäjälle jäämisen taloudelliset haitat näyttävät todennäköisesti suuremmilta kuin sen hyödyt, omistajat ovat valmiita tekemään tällaisia päätöksiä. Yritysetiikassa välttämättömyys muuttuu hyveeksi.

Aivan samoin harva kuluttaja boikottiuhassaan kantaa Fazerin tuotteitaan roskakatokseen asti. Vetäytymisuutisen jälkeen suklaakeksit vasta maistuvat makoisilta kotisohvalla Putousta katsellessa. 


Kirjoittaja on strategiakonsultti, rahoitustieteilijä ja teologi, jolta on ilmestynyt teos bisnesantropologiasta. Hän kirjoittaa rahan, talouden ja työelämän uskonvaraisista elementeistä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: