null Bisnesantropologi: Suomalaiset haluavat kompastuneen johtajan jäävän maahan makaamaan

Bisnesantropologi: Suomalaiset haluavat kompastuneen johtajan jäävän maahan makaamaan

Me emme usko uusiin mahdollisuuksiin. Irtisanominen, johtoryhmästä putoaminen ja konkurssi ovat meille stigmoja, jotka ennustavat uran lopun.

Viime päivinä olemme lukeneet kahden suomalaisen yritysjohtajan potkuista. Ne ovat uutisina paljon kiinnostavampia kuin uusien johtajien nimitykset. Tunnustan, että muutoinkin tykkään lukea enemmän isosta, yllättävästä onnettomuudesta kuin valtavasta jatkuvasta onnesta.

”Kauhistuttavien tapahtumien todistaminen antaa uutta arvoa turvalliselle, mutta tylsälle tapahtumattomuudelle. Kun näkee äärimmäisiä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, voi ajatella valinneensa sen, mitä jo omisti, mitä oli jo saanut, kannattavansa sitä.” Näin huonojen uutisten nälkäämme selittää kirjailija Antti Nylén kokoelmassaan Halun ja epäluulon esseet.

Kun miljoonan vuodessa tienaava saa kenkää, se ikään kuin kohottaa kolmen tonnin kuukausipalkkaa nauttivan tasaisen pienen ansion. Samoin illalla parisängyssä kännykän näytöltä katsottu kuva itkuisen perheensä hyvästelevästä ukrainalaisesta sotilaasta tekee oman vieressä tuhisevan puolison rakkaaksi, vaikka tämä olisikin täysi nahjus. Varmassa vara parempi.

Panin merkille sivulauseen Helsingin Sanomien analyysissa irtisanotusta, vain kahdeksan kuukautta VR:n toimitusjohtajana palvelleesta Lauri Sipposesta: ”Sipposen nimitysuutinen heinäkuun alussa 2021 oli pienehkö yllätys, myös siksi, että hän oli ollut ilman töitä vuodesta 2019.”

Katajainen kansamme on jostain syystä taipuvainen ajattelemaan, että kun joku putoaa, se on rangaistus, josta olisi syytä ottaa opiksi.

On perin suomalaista stigmatisoida johtajan työttömyysjakso, ikään kuin se jo ennustaisi varmaa epäonnistumista. Oman ikäpolveni ja sitä vanhempien mielestä myös konkurssi saastuttaa yrittäjän. Katajainen kansamme on jostain syystä taipuvainen ajattelemaan, että kun joku putoaa, se on rangaistus, josta olisi syytä ottaa opiksi – siitä ei varsinaisesti pitäisi oppia, miten ottaa seuraava loikka taitavammin.

Amerikkalaisten väitetään yleisesti ajattelevan tästä aivan toisin. Heillä tuntuukin olevan meistä eroava draaman kaaren arvostus. Toki jenkitkin nauttivat kertomuksissaan nopeista uran nousukiidoista ja vielä jyrkemmistä laskuista. Tätäkin enemmän heitä tuntuu silti kiihottavan pohjakosketusta seuraava uuden nousun mahdollisuus.

Kun maailman kiistatta paras golfari Tiger Woods romutti perheensä, autonsa ja henkisen terveytensä, amerikkalainen fanikunta pidätti hengitystään kymmenen vuotta, kunnes Woods vihdoin palasi juhlittuna huipulle voittaen The US Masters -turnauksen 2019. Kun kymmenen vuotta aiemmin doping-kärynnyt kaikkien aikojen hiihtäjämme Mika Myllylä löydettiin kesällä 2011 kuolleena rivitaloasuntonsa lattialta, mediamme täyttyi Hannes Heikuran ikonisesta kuvasta nuoresta Myllylästä Tervanevan suolla. Sauvoihinsa nojaavassa hiihtäjässä nähtiin kuin ikuisesti kiirastorstaihin tuomittu kärsivä Kristus-hahmo, ilman toivoa ylösnousemuksesta. Me emme Suomessa usko sellaiseen.

Tämä selittää myös, miksi huumorilla jaettu kuva pater noster -hississä aina uudestaan ylöspäin nousevasta Paavo Väyrysestä on niin jaettu. Meemi kantaa, koska Paavon käytös on loukkaus kaikkea sitä kohtaan, mitä pidämme luonnollisena ja hyvänä.

Kirjoittaja on strategiakonsultti, rahoitustieteilijä ja teologi, jolta on ilmestynyt teos bisnesantropologiasta. Hän kirjoittaa rahan, talouden ja työelämän uskonvaraisista elementeistä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: