Ajatus, jonka mukaan Jumalan läsnäolo läpäisee kaiken, on antanut Wille Riekkiselle levollisuuden.
Emerituspiispa Wille Riekkisen mielestä kirkossa on liian vähän aitoa keskustelua ja liian paljon opillista sanelua – ”Usko, josta Jeesus puhui, on jotakin paljon kutkuttavampaa”
Kristinuskon käsitykset Jumalasta, uskosta ja Jeesuksesta saavat perinpohjaisen tuuletuksen, kun emerituspiispa Wille Riekkinen käy läpi työvuosien papereihin merkitsemiään punaisia kysymysmerkkejä.
Kun Wille Riekkinen jäi 13 vuotta sitten eläkkeelle Kuopion piispan tehtävästä, hän säilytti työvuosiltaan puoli metriä paksun paperipinon. Siinä oli vuosien varrella kertyneitä esseitä, luentotekstejä, muistiinpanoja ja opiskelijoiden koevastauksia. Papereita oli kertynyt erilaisissa tehtävissä muun muassa piispana, Raamatun historian ja alkukielten tutkijana ja kirkon raamattukouluttajana.
Siellä täällä oli Riekkisen kirjoittamia punaisia kysymysmerkkejä. Ne kertoivat, että tässä on Jumalaan tai kirkon opetukseen liittyvä kysymys, johon hän halusi saada vastauksen.
– Elämän ruuhkavuosina minulla ei ollut aikaa paneutua noihin kysymyksiin. Eläkkeellä kaivoin muistiinpanot esiin ja palasin miettimään niitä.
Punaisten kysymysmerkkien selvittäminen on synnyttänyt jo kaksi kirjaa. Vuonna 2023 julkaistiin raamatuntulkintaan syventyvä teos Kirjain vai henki. Viime keväänä ilmestyi Riekkisen viimeisin kirja Valo ja pimeys. Siinä hän pohtii kirkon perinteisten Jumalaa koskevien käsitysten ajankohtaisuutta ja sitä, miten voimme kuunnella mielekkään elämän kutsua.
Kirkko on mukana jo Wille Riekkisen varhaisissa muistikuvissa. Yhdessä sellaisessa pieni poika istuu isänsä vieressä Varpaisjärven kirkossa ja katsoo yläparvelle, missä äiti laulaa osana kirkkokuoroa.
– Kosketus kirkkoon jätti elämään positiivisen maun, mutta ratkaisevat sysäykset Jumalan pohtimiseen tulivat vähän myöhemmin.
Mitä jos pistäisimme nämä vanhat uskomukset ja niiden vanhan maailmankuvan kokonaan syrjään, koska se ei ole enää meidän maailmankuvamme?
Riekkisen isä Heimo työskenteli vaatturina, maanviljelijänä ja myöhemmin vakuutustarkastajana, ja äiti Martta hoiti kotia. Nelilapsisen perheen elämä oli aineellisesti niukkaa. Kouluvuodet Riekkinen aloitti Kuopion maalaiskunnassa ”metsästä käsin”.
Viidennen luokan päättyessä Riekkisen opettaja kiinnitti vanhempien huomion siihen, että tämän pojan kannattaisi pyrkiä oppikouluun. Saadakseen rahat Kuopioon suuntautuvien koulumatkojen junalippuihin tuolloin 14-vuotias Riekkinen alkoi antaa alaluokkalaisille matematiikan ja ruotsin oppitunteja.
Keskikoulun lopulla kuopiolainen ylimetsänhoitaja ja kirjailija Rolf Arnkil kutsui Riekkisen perheeseensä kolmen poikansa ”isoveljeksi”, joka katsoisi pienempien perään ja auttaisi heitä läksyjen tekemisessä. Lukiovuodet Arnkilin luona avasivat ujolle maalaispojalle uuden maailman.
– Arnkil oli tunnettu ajattelija, jonka kotona vieraili monenlaisia kyselijöitä, eri uskontojen edustajia ja tunnettuja akateemisia henkilöitä filosofeista geologeihin. Perimmäisistä kysymyksistä keskusteleminen oli perheessä luontevaa.
Kaikki määritelmät Jumalasta ovat Wille Riekkisen mukaan ihmisten käsialaa.
Pois liika dogmaattisuus, pois liika kiire
Syöpää sairastava Rolf Arnkil kirjoitti Wille Riekkisen nuoruusvuosien aikana kirjat Perimmäisten kysymysten äärellä ja Ihmisestä on kysymys. Myöhemmin hänen ajatuksistaan koottiin aforismikokoelma Etsijä.
Arnkil osasi innostaa poikia puhumaan erilaisista aiheista, kuten urheilusta ja muista harrastuksista, purjehduksesta, eränkäynnistä ja tytöistä.
– Monesti hän käänsi keskustelun Jumala-kysymyksiin tai pisti käteeni jonkun kirjan ja sanoi, että jutellaanpa tuosta ensi viikolla. Sillä tavalla löysin muun muassa Ernst Dimmetin kirjan Mitä varten elät. Ja minähän luin sen moneen kertaan vielä sen jälkeen, kun olimme keskustelleet.
Riekkinen siteeraa ulkomuistista Dimmetin ajatusta, jonka mukaan ihmiset eivät yleensä ajattele suuria elämänkysymyksiä.
– Te kuulette ihmisten viittaavan uskontoon, moraaliin, rakkauteen ja poliittisiin periaatteisiin. Mutta kysykääpä heiltä, kuinka monta tuntia tai minuuttia he ovat kuluttaneet näiden asioiden todelliseen pohtimiseen, niin heidän häkeltynyt hymynsä on teille riittävä vastaus.
Rolf Arnkil kuoli vuonna 1965. Metsänhoitajan ammatti houkutteli Riekkistä, mutta Arnkilin perheessä alkaneiden pohdintojen jatkaminen teologian opinnoissa vei pitemmän korren.
– Nuo vuodet loivat pohjaa sille, että näistä asioista voidaan ja niistä pitää saada keskustella ilman oikeassa olemisen pakkoa. Kuten Rolf aina sanoi, ”pois liika dogmaattisuus, pois liika kiire”.
Valo ja pimeys -kirjan Jumalaa koskevissa pohdinnoissa nousee esiin toinen Wille Riekkiselle tärkeä opettaja: Jerusalemin yliopiston persialaisen kulttuurin ja kielen professori Shaul Shaked. Hänen johdollaan Riekkinen opiskeli vuoden ajan Avestaa, joka on muinaisen Persian zarathustralaisten pyhien tekstien kokoelma.
– Shaked näytti minulle, että kaikissa kulttuureissa on kehittynyt uskomusjärjestelmiä, joissa perimmäisiä kysymyksiä selvitetään erilaisilla tekniikoilla, kuten rukouksella, dogminmuodostuksella, kokemuksella, mystiikalla, joogalla ja mietiskelyllä. Kristinusko on yksi näistä järjestelmistä.
Moni kristillisen teologian perusajatus on omaksuttu ensin zarathustralaisuudesta juutalaisuuteen. Tällaisia vaikutteita ovat esimerkiksi monoteismi eli ajatus yhdestä ainoasta Jumalasta sekä käsitykset tuonpuoleisesta ja pahoista henkivalloista.
Riekkinen pitää ajatusta yhdestä Jumalasta tärkeänä teologisena löytönä, mutta kokee Raamatun vanhimpien tekstien ihmiskuvan läheisemmäksi kuin paholaista ja ihmistä kiusaavia henkiä koskevat pohdinnat.
– Pahan alkuperää pohtivan ei tarvitse mennä kovin kauas: riittää, että katsomme aamulla peiliin, hän sanoo.
– Jumala on luonut ihmiseen taipumuksen hyvään ja pahaan. Kun pahuutta selitetään paholaisella ja demoneilla, se on yritys ulkoistaa pahuus pois omasta itsestä. Jotkut haluavat auttaa ihmisiä ajamalla demoneita ulos, mutta en pidä sellaista toimintaa hyvänä ja terveenä.
Katso Jeesusta tämän päivän tiedon valossa
Kaikki määritelmät Jumalasta ovat Wille Riekkisen mukaan ihmisten käsialaa ja kertovat enemmän määrittelijästä itsestään kuin perimmäisestä todellisuudesta. Tämä koskee emerituspiispan mukaan myös kristillistä teologiaa ja varhaiskirkon uskontunnustuksia.
Riekkinen korostaa, että meidän laillamme myös Raamatun kirjoittajat ja myöhäisantiikin aikana syntyneiden uskontunnustusten laatijat olivat oman aikansa lapsia, jotka kirjoittivat siitä maailmankuvasta käsin, joka heillä oli. Tekstien merkityksen tavoittaminen vaatii hänen mukaansa usein niiden ymmärtämistä metaforisesti eli vertauskuvallisesti kirjaimellisen lukemisen sijasta.
Vanhojen tekstien aikasidonnaisuus on Riekkisen mukaan otettava huomioon myös silloin, kun puhumme Jeesuksen merkityksestä.
– Suuri haaste Jeesusta koskevassa keskustelussa on se, uskallammeko katsoa Jeesus Nasaretilaisen tapahtumaa tämän päivän tiedon valossa ja silti Jumalaan uskovina.
Etenkin Johanneksen evankeliumissa suoritetaan Riekkisen mukaan ”uskonhyppy, jossa Jeesuksesta tuli Jumala”. Tässä kohdassa tämän päivän lukijan on piispan mielestä viisasta pysähtyä ja pitäytyä historialliseen Jeesukseen, joka on ”opastaja ja tiennäyttäjä Jumalan luokse”, ja paneutua hänen opetuksiinsa ja tekoihinsa.
Riekkinen tähdentää, että tieto ja usko eivät sulje toisiaan pois. Tutkimustieto auttaa kuitenkin karistamaan pois antiikin aikaisia uskomuksia.
– Tiedon avulla voimme rajata niitä vastauksia, joita meille tarjotaan. Silloin meillä on siivilä, jolla käsittelemme näitä asioita, eikä meidän tarvitse omaksua mitä tahansa uskomuksia, joita eteemme tuodaan ja joita kristinuskossa on ollut vuosisatojen aikana. Mitä jos pistäisimme nämä vanhat uskomukset ja niiden vanhan maailmankuvan kokonaan syrjään, koska se ei ole enää meidän maailmankuvamme?
Huippukohta oli se, että Riekkinen on irtisanoutunut vielä Saatanastakin. Niin kyllä neuvoisin kaikkia muitakin tekemään.
Tällä tavalla Raamattua lukemalla jäljelle jää Wille Riekkisen mukaan usko Jumalaan sekä historiallinen Jeesus sellaisena kuin tavoitamme hänet Markuksen evankeliumista sekä Jeesuksen opetuksia sisältäneestä lähteestä (ns. Logia-lähde), jota Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajat ovat käyttäneet.
Riekkisen mukaan näistä lähteistä välittyy Jeesus, joka eli täysillä, rakasti tuhlailevasti ja jolla oli rohkeutta olla oma itsensä kaikissa olosuhteissa. Usko häneen merkitsee voiman saamista, levollisuutta ja rauhaa sekä Jeesuksen esimerkin seuraamista.
Riekkisen tapa lukea Raamattua tämän päivän maailmankuvasta käsin on saanut kirkossa ristiriitaisen vastaanoton. Toukokuussa joukko kirkolliskokousedustajia julkaisi kannanoton, jossa tuomitaan Valo ja pimeys -kirjan käsityksiä Jeesuksesta, ja piispoja rohkaistaan irtisanoutumaan niistä julkisesti.
Puhuttuaan kirjasta Ylen Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa Riekkinen on saanut myös henkilökohtaisia yhteydenottoja. Yksi pappi oli tehnyt listan kaikista opinkohdista, joista Riekkinen oli hänen mielestään irtisanoutunut.
– Huippukohta oli se, että Riekkinen on irtisanoutunut vielä Saatanastakin. Niin kyllä neuvoisin kaikkia muitakin tekemään, hän hymähtää.
– Kirkossa on edelleen liian vähän aitoa keskustelua näistä asioista ja liian paljon sitä, että pyritään dogmaattisesti sanelemaan, miten asiat ovat. Silloin tehdään väkivaltaa sekä uskolle että Raamatulle.
Wille Riekkinen on kirjoittanut kaksi kirjaa selvittäessään avoimiksi jääneitä kysymyksiä Jumalasta ja kirkon opetuksesta.
Sinussa on Jumalan hengen etäpääte
Voimakkaista sanoistaan huolimatta Wille Riekkinen yrittää itsekin määritellä Jumalaa. Valo ja pimeys -kirjassa hän sanoo, että kirkon perinteinen teistinen käsitys Jumalasta on vanhentunut. Sen mukaan Jumala on persoonallinen ja tuonpuoleinen luoja, joka tarkkailee maailmaa ulkopuolelta käsin ja puuttuu silloin tällöin asioiden kulkuun.
– Teistisen käsityksen mukainen Jumala saattaa jopa vastata joihinkin rukouksiin, mutta ei kaikkiin. Hän ei pysäytä Gazan kansanmurhaa, Ukrainan sotaa tai luontokatoa, vaikka voisi niin tehdä, Riekkinen sanoo.
– Näihin asioihin puuttuminen on sivumennen sanottuna meidän tehtävämme ihmisinä, joille on annettu tehtäväksi viljellä ja varjella tätä luomakuntaa.
Pitkällä etsijän polulla Riekkisen oma jumalakäsitys on muovautunut panenteistiseen suuntaan. Siinä ääretön Jumala kuvataan henkenä, jonka läsnäolo läpäisee koko äärellisen todellisuuden.
Tällaisesta jumalakäsityksestä on kirjoittanut muun muassa saksalainen filosofi ja teologi Paul Tillich, joka kutsui Jumalaa ”rakkauden ja kaiken olemisen äärettömäksi ja ehtymättömäksi perustaksi”. Tämä on Riekkisenkin lähtökohta. Hän kuvailee Jumalaa myös dynaamiseksi ja luomisvoimaiseksi energiaksi ja kaikessa läsnä olevaksi elämän hengeksi.
Monissa Vanhan testamentin teksteissä Jumalaa verrataan ihmistä suojaavaan varjoon, joka on armon, välittämisen ja turvan vertauskuva. Jesajan kirjassa esimerkiksi todetaan: ”Sinä olet turvapaikka heikolle, pakopaikka kurjalle vaikeuksien aikana, varjo helteen tullen.”
– Se, että Jumala on mukana kaikessa elämässä eikä jossakin kaukana ihmisen ulottumattomissa, herättää minussa suurta kiitollisuutta. Tämä ajatus on antanut minulle sisäisen levollisuuden ja rohkeuden mennä eteenpäin.
Todellisuuden läpäisevästä Jumalasta puhui myös Jeesus, jonka opetusten mukaan Jumalan valtakunta on ”teidän keskellänne” tai ”sisäisesti teissä”. Wille Riekkisen mukaan Jumalan valtakunta oli Jeesukselle kaikkein keskeisin asia, jota hän valaisi kaikella, mitä sanoi ja teki. Riekkinen suomentaa Jeesuksen ajatuksen niin, että ihmisen sydämessä on ”Jumalan hengen etäpääte”.
Ajatus sydämellä tavoitettavasta Jumalan läsnäolosta on Riekkisen mukaan kutsu oman elämäntehtävän löytämiseen: mikä olisi minun vastaukseni siihen valtakuntaan, joka on Raamatun mukaan syvimmältään oikeudenmukaisuutta, iloa ja rauhaa sekä kaikista ihmisistä huolehtimista ehtoja asettamatta?
– Mitä jos lähtisimme avoimesti kysymään, mitä minun pitäisi tehdä, jos vastaan tähän Jumalan puhutteluun, joka kutsuu minua mukaan työhönsä, Riekkinen haastaa.
Jokainen ihminen on arvokas, ja jos pidämme tästä ajatuksesta kiinni, pidetään myös.
Riekkinen suosittelee etsimään ja kyselemään omaa elämäntehtävää yhdessä toisten kanssa. Tässä kuvaan tulee uskonyhteisö eli kirkko, jota hän kuvailee ”Jumalan hengen etäpäätteiden tukiverkoksi”.
Riekkinen tähdentää, että todellinen tukiverkko ei ole oikeaoppisten ryhmä, joka sanelee mustavalkoisesti, miten asiat ovat, vaan sellainen, jossa uskalletaan yhdessä kysellä, etsiä ja olla eri mieltä.
– Joillekin riittää se, että on hyvä olla jossain uskonyhteisössä, missä ei tarvitse itse ajatella, vaan kaikki on ajateltu valmiiksi, tai se, että saa kokea kadonnutta rippikoulun fiilistä samanmielisten seurassa. Mutta usko, josta Jeesus puhui, on jotakin paljon kutkuttavampaa. Se on sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti houkuttelevaa ja toimintaan haastavaa.
Ota ihmisyys vakavasti
Kristillinen perinne kutsuu elämänvaiheita, joissa Jumala vetää ihmistä puoleensa, etsikkoajoiksi ja ohuiksi paikoiksi. Wille Riekkinen nimeää nuoruusvuodet syöpäsairaan metsänhoitajan teologikoulussa yhdeksi elämänsä ohuista paikoista, joissa hän herkistyi perimmäisten kysymysten pohtimiseen.
Hänen mukaansa ihminen voi herkistyä sellaiselle puhuttelulle missä iässä tahansa. Herkistyminen voi liittyä sekä myötä- että vastoinkäymisiin.
– Onneksi olkoon, jos se ohut paikka tulee kohdalle vaikkapa kyynelten tasolla. Siihen kohtaan kannattaa kiitollisena pysähtyä.
Wille Riekkisen viimeisimmän kirjan lopussa on piispan henkilökohtainen uskontunnustus.
Emerituspiispa antaa hengen puhuttelua kuuntelevalle muutaman käytännöllisen ohjeen. Halutessaan voi ristiä kädet ja vastata puhutteluun rukoilemalla psalmin sanoilla: ”Opeta minulle tiesi ja neuvo polkusi.” Voi myös antaa aikaa hiljaiselle rukoukselle tai meditoinnille.
Olennaista eivät ole tarkat määritelmät, joissa Jumalan olemus yritetään ottaa haltuun, vaan se, että pitää jalat maan pinnalla ja pyrkii näkemään, mikä on itselle annettu tehtävä.
– Jos se on mahdollista, näistä asioista on hyvä jutella jonkun kanssa. Toivottavasti juttukaveri ei ole sellainen, joka tietää kaiken, vaan sellainen, jolla on nöyryyttä kuunnella ja etsiä yhdessä kanssasi.
Wille Riekkinen antaa sisäiseen kuulosteluun vielä yhden suuntaviitan: ota ihmisyys vakavasti. Valo ja pimeys -kirjan lopussa on henkilökohtainen uskontunnustus, jonka näkökulma on Jumalan määrittelyn sijasta siinä, miten ihminen vastaa Jumalan puhutteluun ja Hengen tarjoamiin uskon, toivon ja rakkauden näköaloihin. Se loppuu paljonpuhuviin sanoihin ”kaikissa sateenkaaren väreissä”.
– Kun luomiskertomuksessa sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, se puhallettiin kaikkiin ihmisiin, ei vain kristittyihin. Sen vuoksi uskon ulottuvuuksien pitäisi olla avoimia kaikille ihmisille, hän sanoo painokkaasti.
– Jokainen ihminen on arvokas, ja jos pidämme tästä ajatuksesta kiinni, pidetään myös, eikä niin, että näemme ihmisarvon vain valikoidussa uskovien joukossa. Kirkko on täällä ihmistä varten, eikä ihmisiä tulisi koskaan jaotella niin, että toiset kelpaavat ja toiset eivät.
Kysymys Jumalasta on nyt pinnalla
Kristillisen Jumala-käsityksen historiallisia juuria käsitellään kolmessa tänä vuonna julkaistussa tietokirjassa.
Muuttumaton ja kaikkivaltias Jumala on syntynyt aatehistoriallisessa prosessissa, joka kesti muinaisista ajoista ajanlaskun alkuun (1000 eKr.–150 jKr.). Tämä kerrotaan teologian tohtori ja psykologi Ville Mäkipellon sekä eksegetiikan yliopistonlehtoreiden Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan kansantajuisessa tietokirjassa Jumalan synty – Isän ja pojan kätketty historia (Otava)
Alussa Jahve oli yksi Lähi-idän alueen ihmisen kaltaisista jumalista, ja hänellä oli Asera-niminen vaimo. Noin vuonna 800 eaa. Jahve nousi Juudan ja Israelin kuningassukujen pääjumalaksi ja sulautui yhteen aikaisemman pääjumalan Elin kanssa. Jerusalemin temppelin tuhoutuminen vuonna 587 eKr. ja juutalaisten pakkosiirtolaisuus Babyloniassa merkitsivät käännekohtaa, joka johti yksijumalaisen juutalaisuuden ja samalla Raamatun lukijalle tutun Jumalan syntyyn.
Kirjan jälkipuolella paneudutaan siihen, minkälaisten vaiheiden jälkeen varhainen kristinusko alkoi pitää Jeesusta Jumalana. Kirjoittajat valottavat myös sitä, miten historiantutkimus ja uskontopsykologia auttavat ymmärtämään uskonnollisia kokemuksia ja tekevät tilaa oman jumalakuvan avarammalle pohtimiselle.
Syyskuussa julkaistussa kirjassa Jumala kuvien muutoksessa myös teologian tohtori ja dosentti Kari Latvus kertoo Raamatusta tutun juutalais-kristillisen Jumalan syntyhistorian ja Jeesuksen jumaluutta koskevan opinmuodostuksen vaiheet. Latvus seuraa kolminaisuusopin kehitystä ja siitä käytyjä kiistoja aina 300-luvun kirkolliskokouksiin saakka ja kiinnittää huomiota siihen, miten kristillinen kansanusko nosti Marian taivaalliseen asemaan.
Kirjan loppupuolella merkittävät 1900-luvun teologit pohtivat Jumalan ja Raamatun myyttisten tekstien merkitystä tieteellisen ajan ihmiselle. Feministinen teologia nousee haastamaan kirkon patriarkaalisuutta ja hierarkkisuutta. Latvuksen mielestä kirkon tulevaisuus riippuu siitä, onko avoimelle keskustelulle Jumalasta tilaa.
Emerituspiispa Wille Riekkinen syventää Valo ja pimeys -kirjassa edellisen kirjansa Kirjain vai henki ajatusta, jonka mukaan kristinuskon täytyy irtautua antiikin ajan maailmankuvasta ja alistavista valtarakenteista, jotta se pysyisi elinvoimaisena. Riekkinen pohtii tutkimustiedon valossa muun muassa hengellisen uudestisyntymisen, ruumiin ylösnousemuksen ja Jeesuksen uhrikuoleman merkitystä sekä nostaa esiin Raamatun kuvauksia Jumalan antamasta suojasta elämän varjojen keskellä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tavallinen ihminen, jonka suurin intohimo on Jumala – kirjailija Sanna Vaara surffaa johdatuksessa
HengellisyysSanna Vaara löytää kristillisten mystikkojen teksteistä vertaistukea. Heidän seuraamisensa johti myös suhdekriisiin Jumalan kanssa.
