Jarkko Stenius on kamppaillut eroon tuhoisasta miehen mallista.
Entinen thainyrkkeilijä Jarkko Stenius on opetellut ensin meditoimaan ja sitten rukoilemaan – ”Kun ei osaa muilta pyytää apua, niin ei sitä Jumalaltakaan osaa pyytää”
Jarkko Stenius kirjoitti kirjan ihmisistä, joiden elämää ovat leimanneet päihteet, väkivalta ja hyväksikäyttö. Hän muistuttaa, että epäonnistuminen ei ole mikään häpeä ja ongelmista voi puhua.
Siilitukkainen tatuoitu mies itähelsinkiläisellä kamppailulajien salilla tuskin on kovin harvinainen näky. Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus potkia tai lyödä, vaan puhua siitä, kuinka kiemuraisia ja joskus toivottoman tuntuisiakin ihmisten elämänkohtalot voivat olla. Jarkko Steniuksella on takanaan pitkä urheilu-ura thainyrkkeilijänä ja meneillään uusi ura kirjailijana ja mindfulness-ohjaajana.
Tuoreessa kirjassaan Särkyneet – tarinoita kadun varjoisalta puolelta (Like 2025) Stenius on haastatellut ihmisiä, joiden elämää ovat leimanneet väkivalta, erilaiset päihteet, monenlainen pahoinvointi ja usein myös rikokset. Nämä Steniuksen haastattelemat ihmiset ovat niitä, joita moni niin sanottu tavallinen ihminen ei näe. Tai jos näkee, väistää.
Kirjan tarinat kertovat siitä, kuinka ongelmat ja syrjäytyminen siirtyvät sukupolvesta toiseen. Monet haastatelluista ovat lapsena jääneet vaille rakkautta ja alkeellisintakaan huolenpitoa. Sen sijaan heitä on pahoinpidelty ja hyväksikäytetty.
– Kun sinua on ruvettu vääntämään vinoon heti syntymässä, niin on siinä vähän oikaisemista, Stenius sanoo.
– Halusin murtaa sitä luuloa, että epäonnistuminen olisi jotenkin häpeällistä ja että kaiken pitäisi kiiltää ulospäin. Kerron todellisia tarinoita, joihin ihmiset voivat samastua – että hemmetti, tuollahan on ollut samanlaista kuin minulla, eikä sitä tarvitse salata sielun perimmäisessä nurkassa. On helpompi olla, kun asioista voi puhua.
Myötätuntoa herättelemässä
”En saanut hyväksyvää katsetta, ei ollut myötätuntoa, kaikesta sai selvitä itse, ja tässä on lopputulos”, kertoo Särkyneet-kirjassa Hannaksi kutsuttu nainen, jonka mukaan hänen sukunsa miehet ovat aina rettelöineet ja vetäneet viinaa. Isäänsä hän luonnehtii tuurijuopoksi ja pikkurikolliseksi.
Hanna itsekin ryyppää välillä reippaasti, ja niin tekee hänen puolisonsakin. ”Mussa on kaksi persoonaa. Toinen on sellainen ihana martta, joka pitää lapsista hyvää huolta, se leipoo ja pyykkää. Ehkä koen, että se säntillinen puoli on liian kuormittava, ja siksi täytyy nollata. En osaa rentoutua ilman alkoholia”, Hanna kertoo kirjassa.
Vanhin Hannan kolmesta pojasta on narkomaani. Näin Hanna kuvaa edellistä tapaamistaan poikansa kanssa: ”Se oli ihan pultsarin näköinen: silmät syvällä päässä, pitkä epäsiisti parta ja housuista leyhähti kusen haju.”
Kaikki eivät ponnista yhtä kimmoisalta alustalta.
Juuri keskustelu Hannan kanssa oli Jarkko Steniukselle erityisen koskettava.
– Oli raastavaa katsoa, kuinka hän äitinä kamppaili omien syyllisyydentunteidensa kanssa. Toisaalta on tosi hyvä asia, että hän on kohdannut syyllisyytensä, mutta on se ollut hänelle tosi raskasta myös.
Kirjallaan Stenius haluaisi herätellä myötätuntoa, joka tässä somelynkkaamisten ajassa tuntuu olevan vähissä.
– Pitäisi muistaa, että ihmisillä on erilaiset lähtökohdat. Kaikki eivät ponnista yhtä kimmoisalta alustalta.
Epäonnistumisen pelosta tuli taakka
Kovin kimmoisa ei ollut Jarkko Steniuksen omakaan alusta. Hän sanoo tietävänsä omasta kokemuksestaan, millaista on kantaa perheessä ja suvussa siirtyviä vahingollisia toimintamalleja.
– Sitä on kuin automaattiohjauksessa. Ei voi tehdä mitään. Vasta sitten, kun tajuaa, että minähän olen saanut tämän sukuni perintönä, voi päättää, haluaako jatkaa sitä samaa.
Yksi Särkyneet-kirjan tarinoista kertoo Steniuksen Topi-enosta, joka ampui juopottelureissun päätteeksi taksinkuljettajan ja sitten itsensä.
Asiaa ei tuolloin 14-vuotiaan Jarkon kanssa juuri käsitelty. Ei hänen suvussaan muutenkaan puhuttu epäonnistumisista tai hävettäväksi tai tuskalliseksi koetuista asioista.
Enon kohtalo ei ollut ainoa järkyttävä tapahtuma Steniuksen lapsuudessa. Hänen vanhempansa erosivat, kun Stenius oli kaksivuotias. Sen jälkeen isä piti yhteyttä vain satunnaisesti. Stenius arvelee, että koska hän kasvoi ilman isää, hänen käsityksensä siitä, millainen miehen pitäisi olla, vääristyi.
– Minulla on ollut päässäni ylimaskuliininen miehen malli – sellainen, että heikkous on hävettävää. Epäonnistumisen pelosta tuli minulle iso taakka.
Heikkouttaan ja pahaa oloaan Stenius peitti lyömällä kovaa – sekä nyrkkeilykehässä että katutappeluissa.
Etäisyyttä omiin tunteisiin
Niin kauan kuin Jarkko Stenius pärjäsi tutuilla, nuorena opituilla keinoillaan nyrkit pystyssä ja viinalla nollaten, hän veti niillä. Sitten hän ei enää pärjännyt: parisuhde kaatui, portsarin työt ravintoloissa loppuivat ja urheilu-ura tuli päätökseensä.
Nyt hän on sitä mieltä, että menettäminen ja katkeaminen oli parasta, mitä hänelle olisi voinut tapahtua. Se pakotti uudistumaan ja muuttamaan suuntaa. Vuonna 2010 hän osallistui Thaimaassa buddhalaiselle retriitille ja tutustui meditaatioon.
– Aluksi se oli ihan kamalaa, kun en edes taipunut istumaan lattialla.
Alkuhankaluuksista huolimatta meditaatio jäi osaksi Steniuksen päivittäistä elämää, ja nykyisin hän opettaa sitä muillekin. Omassa harjoituksessaan hän yhdistää meditaation venyttelyyn ja liikkeeseen. Tärkein hyöty on ollut etäisyyden saaminen omiin tunteisiin.
Enää en juurikaan jaksa miettiä sitä, miksi elämäni on mennyt näin. Voin vaikuttaa vain tähän päivään.
Meditoidessaan Stenius tekee usein harjoitusta, jossa kohdistetaan myötätuntoa vuorollaan eri ihmisiin, myös niihin hankalaksi koettuihin. Hän harjoittelee suhtautumaan myötätuntoisesti myös omaan itseensä.
– Olen vuosikymmeniä ajatellut, että olen paha enkä osaa mitään. Äitini vaati minulta hirveästi, mutta ei oikeastaan antanut mitään taitoja selviytymiseen.
– Enää en juurikaan jaksa miettiä sitä, miksi elämäni on mennyt näin. Voin vaikuttaa vain tähän päivään.
Nyrkkeilyuransa aikana Stenius sai useita iskuja päähänsä. Niiden seurauksena syntyi aivovamma, jonka takia hänen on oltava tarkkana ja pidettävä huolta itsestään.
– Vamma aiheuttaa masennustaipumusta ja mielen keikahtelua, mutta terveet elämäntavat ja liikunta auttavat.
Jumalan leirissä
”Jumala yrittää antaa sinulle elämän, jossa sinulla on yhteys itseesi sekä Hänen rakkauteensa. Kun sinulla on Yhteys, et enää niin helposti tartu pulloon lievittääksesi tuskaasi. Silloin sinulla on joku, joka kannattelee sinua”, kirjoitti Jarkko Stenius Facebookissa helmikuun alussa.
Hän sanoo, että Jumalan luokse ei ole ollut helppo löytää – tai siltä ainakin hänestä on tuntunut. Jumalaan tukeutuminen ja rukoilemaan oppiminen on ollut hänelle prosessi, joka alkoi pari vuotta sitten.
– Minun oli tosi vaikea alkaa rukoilla. Olin koko elämäni elänyt omavoimaisuudessa ja luottanut vain itseeni. Kun ei osaa muilta pyytää apua, niin ei sitä Jumalaltakaan osaa pyytää. Monta kuukautta jahkailin rukouksen kanssa.
– Enkä minä vieläkään aina muista antaa Jumalalle vaikeuksiani kannettavaksi, vaan yritän selvitä itse.
Silti Steniuksella on vahva kokemus siitä, että Jumala vastaa ja auttaa. Hän kertoo kärsineensä toistuvista painajaisista 25 vuoden ajan.
– Sitten kerran keskellä painajaista tajusin laittaa kädet ristiin ja rukoilla. Sanoin unessa Saatanalle, että olen Jumalan leirissä. Heräsin siitä unesta saman tien. Sen jälkeen painajaisia ei ole tullut.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
15-vuotiaana tappelun seurauksena halvaantunut Tomas Jouhilampi kertoo nyt tarinaansa koululaisille – ”Väkivalta lisää aina väkivaltaa”
Hyvä elämä AjankohtaistaTomas Jouhilampi toivoo, että hänen kokemuksensa herättäisivät aina edes jonkun nuoren ajattelemaan. Jouhilampi vieraili vantaalaisissa kouluissa Tikkurilan ja Vantaankosken seurakuntien kutsusta.
