Sukunimien kirjo on Suomessa suuri.
Epäilys, Kinkku, Puunenä – Kysyimme kuudelta ihmiseltä, mistä heidän erikoinen sukunimensä tulee ja miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä
Joillakin ihmisillä on erikoinen sukunimi, joka tarkoittaa jotakin ja jää heti mieleen. Moni niistä on syntynyt sukunimien suomentamisen aikoihin.
1. Ääniteknikko Kristian Epäilys:
”Meitä Epäilyksiä on Suomessa suunnilleen 80. Nimen alkuperästä on vain teorioita. Pohjanmaalla on kuulemma niemi nimeltä Epäilys. Kun suomalaiset alkoivat ottaa itselleen sukunimiä, tuosta paikasta olisi otettu sukunimi talon pojille. Nivalan seurakunnan rippikirjoista löytyy Pehr Epäilys 1800-luvun alkupuolelta.
Tarkkaan ottaen meidän sukunimemme pitäisi olla ihan toinen, isopapan sukunimi. Mutta hän sai lapsen Iida Epäilys -nimisen piian kanssa, ja niin pojasta eli isoisästäni tuli Epäilys.
Epäilys-nimi on sen verran outo, että se varmasti muistetaan, ja sikäli siitä on hyötyä. Lähinnä puhelimessa se voi olla hieman epämukava, ei ole välttämättä ihan uskottava. Mutta harvemmin kukaan on väännellyt sukunimeäni mihinkään suuntaan.
Työskentelen Patmos Lähetyssäätiössä. Olen kiitollinen vanhemmilleni, etteivät he antaneet etunimekseni Tuomas – se olisi ollut jo vähän liikaa! Kristian on ihan hyvä vastapaino, sehän viittaa kristittyyn.”
2. Pianonvirittäjä, kirkon vahtimestari Markus Raikas:
”Raikkaita on Suomessa kaksi eri sukua, yhteensä noin 25 henkeä. Isäni Kauko Raikas tietää sen verran, että hänen esi-isänsä tuli Ruotsista Suomeen joskus 1850-luvulla tai sen jälkeen. Kyseessä oli erään aatelissuvun sivuhaara nimeltään Luft eli ”ilma”. Sitten kun ruotsinkielisten sukunimien suomentamisesta tuli trendijuttu, Luft-nimi käännettiin Raikkaaksi.
Se toinen suku oli alun perin nimeltään Durchman, joka kääntyi myös Raikkaaksi. Nykyään Raikas on suojattu sukunimi.
Tästä sukunimestä on ollut iloa. Kun törmään uusiin ihmisiin, he useimmiten kommentoivat, että Raikas, onpa harvinainen nimi! Joskus olen kuullut tilannekoomista kuittailua, jos olen unohtanut käydä suihkussa tai olen syönyt valkosipulia, esimerkiksi klubikeikalla laulaessani stemmoja samaan mikkiin kaverin kanssa. Eli sukunimi velvoittaa, että en haise hielle tai valkosipulille!”
3. Ikonimaalauksen opettaja Tarja Rae:
”Perheemme sukunimi juontaa juurensa mieheni isän isoisään. Hän oli Hämeenkyröstä kotoisin, ja hänen sukunimensä oli Österman. 1900-luvun alkupuolella, Suomen itsenäistymisen aikoihin, Östermanin veljekset suomensivat nimensä. Yksi tosin piti vanhan nimen. Kaksi otti nimekseen Itäranta ja kaksi otti sukunimen Rae. Sehän on karjalan kieltä ja tarkoittaa jonkinlaista soraa. Kuitenkaan kukaan heistä ei ollut tekemisissä hiekan kanssa.
Nimi on lyhyt ja ytimekäs. Kun sanon sukunimeni, toinen jää monesti odottamaan jatkoa. Olenkin joskus tavannut nimeni ”R-A-E, ei muuta”. Pieni ongelma on taivutus. Kielitoimiston mukaan nimen voi taivuttaa joko Raen tai Rakeen. Itse pidämme jälkimmäisestä, mutta virallisia papereita löytyy molemmilla tavoilla kirjoitettuna.
Muuten nimestä on ollut iloa. Meillä asuu aika paljon sukua Brittein saarilla, ja siellä sukunimi on helppo. Kaikki sanovat heti, että oh, Rae!”
4. Pääsihteeri Markus Kinkku, maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta:
”Olen syntynyt Satakunnassa, Säkylässä. Isäni on kotoisin Kauvatsan Työtilästä, ja siellä on ollut jo 1500-luvulta asti Kinkku-niminen maatila. Meidän sukumme on asunut tilalla viimeiset 150 vuotta. Nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Länsirannikolla on ollut aikanaan paljon yhteyksiä Viroon. Jotkut sanovat, että kinkku tarkoittaa viron kielessä mäkeä, ja mäki siellä on. Mutta meillä ei tiettävästi ole mitään perimää Virosta. Vielä 1870-luvulla tavallisilla ihmisillä ei ollut sukunimiä varsinkaan Länsi-Suomessa. Kun sukunimet yleistyivät, oli luontevaa ottaa talon nimi sukunimeksi.
Kinkku-nimestä on ainakin se etu, että harvinainen nimi jää helposti mieleen. Tietenkään kaikki lapsuuden muistot eivät ole niin kivoja, koululaiset nimittelivät toisiaan ja joulun aikaan minulta kyseltiin kaikenlaista. Mutta mitään traumoja minulle ei ole jäänyt, ja nykyisin olen ihan sinut nimeni kanssa. Muuta lempinimeä en ole tarvinnut opiskeluaikanakaan.”
5. Kanttori Kimmo Puunenä:
”Nimi löytyy omasta suvustani, sitä ei ole tarvinnut keksiä eikä sitä ole käännetty esimerkiksi ruotsin kielestä. Puunenä-nimi mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1602, jolloin perustettiin Savitaipaleen kunta. Asiakirjaan on merkitty, että alueella asuu Puunenä. Mutta mitä sitä ennen on tapahtunut, kukaan ei tiedä.
Minulla on kokemusta kolmesta sukunimestä. Kolmevuotiaaksi asti nimeni oli Siikajärvi, ja sen jälkeen olin isäni sukunimellä, mutta nyt olen ollut jo yli puolet elämästäni Puunenä. Se oli äitini ensimmäinen sukunimi, jonka vaihdoin itselleni vuonna 1997. Tuolloin sukunimen vaihtaminen oli melko helppoa. Tarvittiin vain riittävä määrä virkatodistuksia osoittamaan, että minulla on suora yhteys nimeen.
Tästä sukunimestä on ollut enemmän iloa kuin harmia!”
6. Eläkeläinen Sirkka Kukkanen
”Meidän sukunimeemme liittyy tarina. Pihlavan kylässä nykyisen Porin alueella asui aikoinaan kaksi värikästä kaverusta, jotka päättivät lähteä kaupunkireissulle. Toinen heistä oli mieheni isoisä Juho Emil Kortell. Junassa heillä oli eväspullot mukana. He ottivat vähän ”linimenttiä” ja miettivät, mitä tekevät ruotsinkielisille sukunimilleen. Niitä kun eivät tavalliset suomalaiset osanneet edes kirjoittaa oikein. Molemmat päättivät ottaa oikein tavallisen ja helpon sukunimen, jonka kaikki ymmärtävät. Porissa miehet marssivat aika päissänsä konttorille, jossa nimien suomennokset hoidettiin. Niin Kortellista tuli Kukkanen ja kaverista, jonka nimi on jo unohtunut, Kukka. Mutta kun pienessä kylässä asuttiin, niin nimistä tuli kuitenkin sekaannusta, ja postit menivät välillä ristiin.
Minun mieheni ei ollut moksiskaan, kun kaverit keksivät hänelle lempinimiä; kutsuivat Nupuksi, kun kerran isä oli Kukkanen. Olihan siinä sentään vitsiä! Itsekin olen täysin omaksunut tämän Kukkasen, mutta meidän lapsiamme nuo Nuput ja Plantut aikanaan harmittivat. Tänä päivänä Suomessa on aikamoinen kirjo etu- ja sukunimissä, eikä erikoisempi sukunimi enää häiritse.”
Korjattu tekstiin Markus Kinkun syntymäpaikka 7.1. klo 12.20.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kirkonkirjat ovat sukututkimusharrastajan aarreaitta – Pauliina Hellman on sukua tutkiessaan ilahtunut yllättävän espoolaisista juuristaan ja pohtinut elämän kovuutta
Hyvä elämäSukututkimus on harrastus, joka vie mennessään. Pala palalta hahmottuva suvun tarina voi olla myös tapa vahvistaa omaa identiteettiä.
