– Kyse ei ole minun osaamisestani, sanoo Päivi Maulavirta, joka toimii saattohoidon vapaaehtoisena tukihenkilönä.
Ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin – Helsingissä etsitään nyt lisää vapaaehtoisia, jotka voisivat kulkea kuolevan rinnalla
Päivi Maulavirta saattaa vapaaehtoistyönään ihmisiä viimeiselle matkalleen. Loppuvaiheessa istutaan hiljaa, puhutaan elämästä, pidetään kädestä – tai pelataan Fortunaa.
Ensin Päivi Maulavirta saattoi viimeiselle matkalle äitinsä. Se oli 1990-lukua. Sitten, vuosituhannen vaihduttua, saatettavana oli veli. Eräänä viimeisistä päivistä Terhokodissa tämä sanoi, yllättäen, että pelottaa. Maulavirta vastasi intuitiolla: ”Minusta tuntuu, että sinun ei tarvitse pelätä.”
Hän jäi miettimään asiaa. Oliko se huono vastaus? Olisiko veljelle pitänyt antaa tilaa puhua pelostaan? Mutta mitä enemmän hän tilannetta pohti, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että näin oli ehkä ihan hyvä.
– Luulen, että vastaisin samoin nytkin, Maulavirta sanoo.
Tilanne saattaisi tulla eteen, sillä hän tapaa kuolemaa lähestyviä ihmisiä ja heidän omaisiaan viikoittain. Maulavirta on jo kymmenen vuotta toiminut Suursuon sairaalassa saattohoitopotilaiden vapaaehtoisena tukihenkilönä. Motivaatio juuri tähän työhön liittyy hänen omiin kokemuksiinsa.
– Läheisiäni saattaessani minulle tuli sellainen olo, että en haluaisi kenenkään kuolevan yksin.
Vapaaehtoinen ehtii istua vierelle
Sairaalassa vapaaehtoiset tekevät usein sitä, mitä hoitajat eivät ehdi – eivät hoitotyötä, mutta sitä kaikkea muuta. Suursuon sairaalan palliatiivisen osaston 11 osastonhoitaja Tiina Eskola on siitä kiitollinen.
– Joskus sitä haluaisi viettää yhden potilaan kanssa koko työvuoron, että voisi olla tarpeeksi läsnä, mutta käytännössä osastolla on kiire ja muitakin tarvitsevia. Se harmittaa usein, Eskola sanoo.
Vapaaehtoiset ehtivät pitää kädestä kiinni, istua vierellä, seurustella kahvikupin äärellä tai työntää pyörätuolin päivähuoneeseen. Sen pöydällä odottaa pelaajia Fortuna-peli.
– Tänne tulo on monesti ihmisille vaikeakin tilanne. Vapaaehtoisten ansiosta potilaat saavat muutakin ajateltavaa kuin oma, mahdollisesti lähestyvä poismeno, Eskola toteaa.
Eläkkeellä oleva Päivi Maulavirta on sanonut hoitohenkilökunnalle, että häneen saa tarvittaessa ottaa yhteyttä vaikka iltamyöhään. Ahdistus ja kuolema eivät kysy kelloa.
Erään kerran, kun Päivi Maulavirta meni vapaaehtoisvuoroonsa Suursuolle, hän huomasi heti vanhan tuttunsa: pyörätuolilla liikkuvan miehen, joka ei pystynyt puhumaan. Häntä Maulavirta sitten kuljetti käytävää edestakaisin niitä näitä jutellen. Koska kontaktin saaminen puhumattomaan ihmiseen oli vaikeaa, Maulavirta ei oikein tiennyt, oliko siitä mitään iloa. Mitä mieltä mies hänestä oli? Hän kyseli hoitajilta, oliko paikalla muita tarvitsevia, mutta kukaan ei ollut kysellyt vapaaehtoista.
Se vähän harmitti.
Maulavirta päätti lähteä jo kotiin, kun mies pyörätuolissa tuli taas vastaan – ja tarttui hänen käteensä. Silloin Maulavirta tajusi jotakin oleellista.
– Kyse ei ole minusta eikä minun osaamisestani. Tässähän se läsnäoloa kaipaava ihminen jo on, Maulavirta muistaa.
Hän ryhtyi käymään puhumattoman miehen luona säännöllisesti. Joskus hän hyräili tälle, joskus jutteli. Hän tapasi miehen isän ja puolison.
– Tuntui hyvältä, että puoliso sitten soitti minulle, kun mies oli nukkunut pois.
– Vapaaehtoiselle potilas saa kiukutella ja vaikka kiroillakin. Hän saa puhua juuri niistä asioista, joista tekee mieli, Päivi Maulavirta sanoo.
Mieluiten Päivi Maulavirta tapaa samaa potilasta monta kertaa. Joskus tosin käy niin, että kun hän vuoroon tullessaan kysyy edellisviikkoista juttukumppaniaan, tämä on jo kuollut. Jotkut viettävät Suursuon palliatiivisella osastolla vain tunteja, osa viikkojakin.
Haastattelun aikaan Maulavirta on sitoutunut tukemaan Suursuon sairaalassa tapaamaansa naista, joka on siirretty toiseen sairaalaan. Siirrosta huolimatta hän on luvannut saattaa potilaan loppuun asti.
– Aina tapaamisen aluksi tuettavani väittää, ettei edes tunne minua. Vien hänelle joka kerta jäätelöä, josta hän aluksi kieltäytyy mutta jonka hän syö lopulta vähitellen.
Toisaalta sama ihminen sanoo, että on turvallista, kun Maulavirta istuu vierellä.
– Minusta on tärkeää, että vapaaehtoisille potilas saa kiukutella ja vaikka kiroillakin. Hän saa puhua juuri niistä asioista, joista tekee mieli. Minun ei tarvitse ottaa hänen tunteitaan itseeni.
Tavoitteena on löytää 20 uutta tukihenkilöä
Helsingin seurakuntayhtymän sairaalasielunhoito kouluttaa tänä keväänä pitkästä aikaa uusia vapaaehtoisia vakavasti sairaiden, palliatiivisessa ja saattohoidossa olevien ja heidän läheistensä tukihenkilöiksi. Koulutus järjestetään yhteistyössä Suursuon sairaalan ja kotisairaaloiden sekä kaupungin vapaaehtoistyön kanssa.
Pyrkimys on löytää parikymmentä uutta vapaaehtoista, jotka voisivat sitoutua ottamaan vuoron noin kerran viikossa. Vapaaehtoisia tarvitaan lisää erityisesti Suursuolle ja kaupungin kolmeen kotisairaalaan.
– Läsnäolo on kaikkein arvokkainta ja kaikkein vaikeinta, koska se voi tuntua siltä, ettei tee paljon mitään, sanoo sairaalapappi Mari Kivinen, joka koordinoi tukihenkilöiden koulutusta.
Tuleva koulutus on kuuden illan mittainen, ja siinä käydään monipuolisesti läpi elämän loppuvaiheen eri puolia ja vapaaehtoisen tehtävää.
– Samalla ihminen voi itse tutkia omaa suhdettaan kuolemaan. Toki tällaiseen vapaaehtoistyöhön hakeutuu monesti ihmisiä, joilla on jo kokemusta kuoleman kohtaamisesta, Kivinen sanoo.
Vapaaehtoiselta ei vaadita kirkon jäsenyyttä eikä uskonnollisuutta
Saattohoidon vapaaehtoiskoulutusta järjestävät eri paikoissa eri tahot. Esimerkiksi Helsingissä Terhokoti kouluttaa itse omat vapaaehtoisensa, ja helsinkiläisiin hoivakoteihin vapaaehtoisia kouluttaa tällä hetkellä Suomen Raamattuopiston Säätiön hallinnoima Lohtua läsnäolosta -hanke.
Seurakuntayhtymä on yhteistyössä kaupungin kanssa kouluttanut vakavasti sairaiden tukihenkilöitä jo yli kymmenen vuotta pääasiassa Suursuolle ja kotisairaaloihin. Sairaalapapit ja paikallisseurakuntien työntekijät pitävät myös vapaaehtoisten työnohjausryhmiä noin kerran kuussa.
Kirkon jäsenyyttä tai minkäänlaista uskonnollisuutta vapaaehtoisilta ei kuitenkaan vaadita. Tasapainoinen elämäntilanne sen sijaan on tärkeä. Vapaaehtoiskoulutusta edeltää haastattelu.
Suursuon sairaalassa hengellisiä asioita voi käsitellä vaikkapa sileän, kämmeneen mahtuvan ristin avulla.
– Koulutuksessa käsitellään sitä, miten hengellisiä kysymyksiä voi lähestyä, jos potilas ottaa ne puheeksi. Tärkeää on kunnioittaa hänen vakaumustaan, Mari Kivinen sanoo.
Päivi Maulavirran kokemus on, että kuolevien kanssa puhutaan aika harvoin kuolemasta tai hengellisistä asioista.
– Moni haluaa puhua perheestään ja niistä valinnoista, joita on elämässä tehnyt. Osa ei halua puhua mutta nauttii siitä, että joku on läsnä.
Usein Maulavirran mukana kulkee havannankoira Hilma, joka paneutuu mielellään kerälle potilaan viereen. Kosketus rauhoittaa.
– Minua motivoi tähän työhön rakkaus ihmisiä kohtaan. Vuorosta ei ehkä lähde kevyin askelin mutta jotain näistä kohtaamisista tulee aina mukaan, Maulavirta sanoo.
Vakavasti sairaiden, palliatiivisessa ja saattohoidossa olevien potilaiden tukihenkilökoulutus järjestetään 10., 17. ja 24. huhtikuuta ja 15., 22. ja 29. toukokuuta kello 17–19.30. Lisätiedot ja alustava ilmoittautuminen 19. helmikuuta mennessä. Lisätietoja löytyy osoitteessa helsinginseurakunnat.fi/avuksimuille.
Espoon sairaalan saattohoito-osastojen vapaaehtoisvalmennus järjestetään sairaalan tiloissa 5. ja 7. maaliskuuta kello 17–19.30. Valmennuksesta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Tanja Varpalahteen 23. helmikuuta mennessä osoitteeseen olka@hyte.fi tai puhelimitse 050 381 7722. HyTe ry on Uudenmaan hyvinvointi-, sosiaali- ja terveysalan järjestöjen verkostojärjestö.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Anne Rauma valmistui kuolindoulaksi ensimmäisten joukossa Suomessa – ”Kenenkään ei pitäisi kuolla yksin”
Hyvä elämäHarvinaisen ammatin edustaja tukee ihmisiä kuoleman lähestyessä maallisin keinoin. ”En pystyisi rukoilemaan tai veisaamaan virsiä.”
Kuolevien kohtaaminen on sairaalapappi Maarit Nissisen työtä – ”Kuolema voi olla myös kaunis”
Hyvä elämä Hengellisyys
