EU-suhteeseen vaikuttaa kunkin maan valtauskonto – katolilaiset korostavat eniten yhteyttä
Katolilaiset kannattavat Euroopan yhdentymistä, luterilaiset vahvaa kansallisvaltiota, muut protestantit uskovat liberalismiin ja yksilöön. Ortodoksinen itä suhtautuu EU:n arvoihin epäillen.
”Eurooppa-aatteella eli opilla Euroopasta poliittisena yhteisönä on vahvat yhtymäkohdat kristinuskoon.”
Näin kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen. Ajatus hämmästyttää aluksi. Olemme tottuneet poliittisissa asioissa sekulaariin Eurooppaan.
Sellainen Eurooppa päällisin puolin onkin, mutta Tiilikainen on tutkinut uskonnollisia perinteitä. Uskonnolla on Euroopassa syvät ja vahvat juuret, ja suhde uskontoon jakaa ihmisiä, jos kohta yhdistääkin.
– Katolinen Eurooppa näkee helpoimmin Euroopan myös poliittisesti yhdentyneenä, kun taas protestanttisessa Euroopassa poliittiset kulttuurit ovat enemmän valtio- tai yksilökeskeisiä, tiivistää Tiilikainen Kirkko ja kaupungille.
Uskonto ja maailmanpolitiikka on uusi artikkelikokoelma Gaudeamukselta. Siinä oleva Tiilikaisen artikkeli Jakautunut vai yhtenäinen Eurooppa? on varsinainen silmien avaaja.
Tiilikainen kertoo artikkelissa, mikä on uskontojen merkitys eurooppalaisessa integraatiossa. Jakolinjat eivät useinkaan menee valtioiden rajojen vaan kristinuskon eri suuntausten mukaan.
Tiilikaisen teesin mukaan EU-integraatiolle myönteisten, valtaosin katolisten maiden, vastapainona protestanttisten kulttuurien ihmiset luterilaisissa Pohjoismaissa suosivat valtiota.
Luterilaisuus korostaa valtiota, kalvinismi yksilöä
EU-myönteisyys ja -kielteisyys ”myötäilevät kristinuskon rajalinjoja vastauskonpuhdistuksen katolisuuden sekä kahden pääasiallisen protestantismin muodon, luterilaisuuden ja kalvinismin, välillä”, kirjoittaa Tiilikainen.
Uskonpuhdistuksessa luotiin jakolinjat myös suhteessa Eurooppaan, kun protestanteilla maallinen ja hengellinen alue elämässä erkanivat tosistaan. Valtiosta tuli erityisesti luterilaisissa maissa uusi yhteisyyden tekijä ja kohde.
EU:n vieminen yhtenäiseen suuntaan vaikeutuu näiden jakolinjojen takia.
– Teija Tiilikainen
Kolmannen linjan katolisten ja luterilaisten poliittisten kulttuurien välillä muodostavat Britannia ja Hollanti omanlaisensa protestanttisen perinteen mukaan. Noissa maissa hallitsee yksilö sekä sitä korostava liberalismin aate. Tiukan kalvinistinen oppi ja Englannin anglikaanisuus ovat tässä lähelle toisiaan.
Katolilaiset arvostavat Eurooppaa ja EU:ta nimenomaan kristillisen alueen yhteisyytenä, ja mitä vakaumuksellisempi katolinen, sitä enemmän ollaan EU:n kannalla. Luterilaiset, kuten suomalaiset haluavat vahvaa kansallisvaltiota. Britannian tapaisissa maissa ollaan liberalismin ja yksilön asialla.
– EU:n vieminen yhtenäiseen suuntaan vaikeutuu näiden jakolinjojen takia. Mutta toisaalta, unionilla on myös tärkeä tehtävä jakolinjojen ylittäjänä ja sovittajana ja Euroopan koossapitävänä voimana, toteaa Tiilikainen.
Tiilikaisen mukaan poliittiset kulttuurit ylläpitävät yhteiskuntien perustavanlaatuisia aatejärjestelmiä, jotka kokoavat yhteen käsityksiä poliittisen vallan luonteesta ja alkuperästä. Asian voi tietysti nähdä toisinkin päin: uskontoon perustuvat arvojärjestelmät ylläpitävät osaltaan poliittisia kulttuureja. Euroopan historiassa kristinuskon opit ja jakolinjat vaikuttivat etenkin myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa poliittisten aatteiden kehitykseen. On mahdollista ajatella, että toisistaan poikkeavat kansallisvaltiot maailmaan suhtautumisen tapoineen ovat ainakin osin uskonnon tuotantoa.
Teija Tiilikainen pohtii Jakautunut vai yhtenäinen Eurooppa? -artikkelissa uskontojen vaikutusta Euroopan integraatiossa. Kuva: Roni Rekomaa / Lehtikuva
Yhtenäinen Eurooppa on kristillisdemokraattinen hanke
Yhtenäinen Eurooppa on Tiilikaisen näkemyksen mukaan pohjimmiltaan kristillisdemokraattinen ja kristillissosialistinen hanke ja sen juuret ovat katolisessa yhteiskuntateoriassa. Eipä siis ihme, että sitä on niin vasemmalla kuin oikealla ja ehkä keskelläkin vastustettu.
Kaikki eivät näe eurooppalaisuutta ja EU-rakennelmaa niin kuin sen näkivät yhtenäisen Euroopan tekijöistä merkittävimmät, Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja Ranskan presidentti Francois Mitterrand, jotka jakoivat saman katolisen perinnön alkaessaan muokata Eurooppaa liittovaltion suuntaan 1990-luvun alussa.
”Kristillisdemokraatit ja -sosialistit alleviivasivat ’luonnollisten yhteisöjen’, kuten perheen ja alueellisten yhteisöjen, merkitystä, kritisoivat valtion keskeistä roolia ja äärimmäistä suvereniteettitulkintaa sekä ihannoivat eurooppalaista yhteenkuuluvuutta”, kirjoittaa Tiilikainen.
Kristillisdemokraatit ovat olleet erityisen vahvoilla Saksassa ja Belgiassa.
Federalistisen, liittovaltiomallia tukevan, liikkeen johtaja, hollantilainen Henri Brugmans, perusteli vuonna 1947 liittovaltion tarvetta mainiten erikseen sosialismin ja katolisen kirkon tavoitteet, ja hän teki sen tavalla, joka nyt nostaa varmasti monen kansallisvaltion kannattajan niskakarvat pystyyn: ”Euroopan federalistinen etujoukko koostuu patriooteista, jotka haluavat pelastaa kansakunnan nationalisteilta, yhteisön diktatuurilta ja vapauden anarkialta.”
Rauhasta kun siirrytään rahaan, alkavat riidat.
Italian kommunistisesta vastarintaliikkeestä ponnistanut Altiero Spinelli kirjoitti ”Ventotenen manifestissaan” vuonna 1944: ”Vapaa ja yhdistynyt Eurooppa on välttämätön edellytys sivilisaation vahvistamiselle, jota vasten totalitaarinen kausi on vain tilapäinen takaisku.”
Liittovaltiota koskevat suunnitelmat olivat rauhansuunnitelmia, ja sitten mukaan tuli politiikkaa vielä pontevammin ajanut talous. Rauhasta kun siirrytään rahaan, alkavat riidat.
Katolisesta perinteestä saatiin EU:n subsidiariteettiperiaate, joka rajaa valtion roolia korostamalla, että yhteiskunnalliset tehtävät pitäisi hoitaa valtiota pienemmissä ja yksinkertaisemmissa yhteisöissä.
Uskonto vaikuttaa taustalla
Euroopan protestanttisille kulttuureille on Tiilikaisen mukaan yhteistä, että Euroopan yhdentymistä lähestytään nimenomaan itsenäisten valtioiden yhteisprojektina. Yhteistyö ei ole itsessään itseisarvo, vaan sen on tarkoitus palvella jäsenmaiden etuja. Luterilaisuudessa valtion suvereniteetti on itsetarkoitus ja mahdollinen yhteistyö perustuu valtioiden tahtoon tinkiä siitä yhteiseksi eduksi.
Kalvinismissa julkisen vallan tehtävä on ennen kaikkea turvata yksilönvapaudet ja tähän sopii myös yhteistyö niiden edistämiseksi kansainvälisesti. Tästä Tiilikainen mainitsee esimerkkinä vapaakaupan ja EU:n sisämarkkinat. Poliittiseen yhdentymiseen nämä maat suhtautuvat sen sijaan kriittisesti.
Oman alueensa ja ongelmansa muodostavat Keski- ja Itä-Euroopan maat, jotka ovat sekä katolisia että ortodoksisia. Kommunismin aikakausi teki uskonnosta siellä vastavoiman ylikansalliselle ideologialle, kansallisen identiteetin takaajan, eikä sellainen hevillä istu eurooppalaisen yhteisyyden sinfoniaan.
Ortodoksiset kulttuurit omaavat erilaisen arvopohjan kuin katoliset. Niissä ollaan enemmän valtiokeskeisiä, ja ihmisoikeusajattelu on niille vieraampaa. Tästä johtuen ortodoksisuuden yhteensovittaminen integraatioprojektiin on ollut vaikeampaa, sanoo Tiilikainen. Toisaalta kansalaismielipide oli esimerkiksi Kreikassa pitkään hyvin EU-myönteinen – kunnes maa ajautui talousvaikeuksiin.
Uskonto voi olla poissa mielestä ja puheista, mutta se on siellä silti, taustalla, historiassa, kulttuurissa. Tästäkin syystä uskonnoista ja niiden vaikutuksesta on otettava selvää sen sijaan, että niihin vain otetaan kantaa puolesta tai vastaan. Yksilön, markkinoiden, valtion ja eurooppalaisen yhteisön suhteet ovat koko ajan neuvottelujen alla ja politiikan kohteina. Uskonto on aina mukana, vaikka siitä ei puhuttaisikaan.
Lähde Heikki Pesonen, Tuula Sakaranaho & Sini Paukkunen (toim.): Uskonto ja maailmanpolitiikka. Gaudeamus 2019.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kommunistinen DDR kitki uskonnon luterilaisuuden sydänmailta – ”Ihmisillä ei ole enää suhdetta uskontoon”
AjankohtaistaPerheitä painostettiin luopumaan lasten kastamisesta ja rippikoulun tilalle kehitettiin uskonnoton aikuistumiskoulutus. Tämä jätti itäiseen Saksaan pysyvän jäljen.
