Yhteisöelämä ja säännöllinen rukous voisivat olla kirkon vastaus hengellisille etsijöille, uskoo anglikaanipappi Ian Mobsby
Ian Mobsby vieraili Suomessa luennoimassa Papiston päivillä.

Ian Mobsby vieraili Suomessa luennoimassa Papiston päivillä.

Yhteisöelämä ja säännöllinen rukous voisivat olla kirkon vastaus hengellisille etsijöille, uskoo anglikaanipappi Ian Mobsby

Lontoolaispappi Ian Mobsby on huomannut, että ihmiset haluavat uskon olevan kokemuksellista ja merkityksellistä. He odottavat elämänsä muuttuvan.

Britanniassa noin 80 prosentilla ihmisistä ei ole kosketusta kirkkoon tai kristinuskoon. Toisaalta gallupit kertovat, että ihmisillä on tällä vuosituhannella ollut selvästi enemmän hengellisiä ja uskonnollisia kokemuksia kuin pari–kolmekymmentä vuotta sitten. He raportoivat Jumalan, pyhän tai vainajien läsnäolosta ja kokemastaan johdatuksesta tai rukousvastauksista.

– Elämme postsekulaarissa, jälkimaallistuneessa ajassa, jossa ihmiset ovat taas kiinnostuneita hengellisyydestä. He etsivät hengellisiä kokemuksia, mutta toisaalta eivät näe kirkolla tai kristinuskolla olevan itselleen annettavaa. He eivät koe olevansa uskonnollisia vaan henkisiä tai hengellisiä, kuvailee Englannin anglikaanisen kirkon pappi Ian Mobsby.

Hän on kirkossaan yksi niistä, jotka kehittävät uusia toimintatapoja kirkosta vieraantuneiden tavoittamiseksi. Koekenttänä hänellä on Pyhän Luukkaan seurakunta Lontoon Peckhamissa.

Mobsbyn iso kysymys on, miten kirkko voisi nykyaikana olla ihmisille merkityksellinen. Ei kuulemma ainakaan niin, että pidetään väkisin kiinni sunnuntaiaamun jumalanpalveluksesta, keskitytään teologiseen hiustenhalkomiseen omassa kuplassa tai asetutaan puolustuskannalle, erilleen muusta maailmasta.

– Koko historiansa ajan kirkko on joutunut aina asemoimaan itsensä uudenlaisiin ympäristöihin. Niin nytkin. Meidänkin on harkittava yhä uudestaan, mitä teemme ja miten. Jos jumitumme vanhaan, teemme vakavan virheen.

"Pyhä Henki on typistynyt pois"

Ian Mobsby on huomannut, että niillä kristillisillä seurakunnilla ja yhteisöillä, jotka menestyvät, on jotakin yhteistä: niissä on sitouduttu syvään rukouselämään.

– Ihmiset haluavat oikeasti elää uskoaan. Uskon täytyy olla kokemuksellista ja henkilökohtaista. Jos kirkko tuntuu kylmältä ja persoonattomalta, keskittyy liiaksi puheeseen ja tekee ihmisistä jumalanpalvelusten passiivisia vastaanottajia, sitä ei tarvita. Tuollainen saattoi toimia modernina aikana, jolloin opettamista ja ajattelua pidettiin uskon kannalta tärkeinä, mutta nyt ihmiset kaipaavat muuta. He haluavat jotakin mullistavaa, joka muuttaa heidät – jos kirkko ei pysty antamaan sellaista kokemusta, se kuolee.

Kirkko ei osaa enää puhua Jumalasta uskottavasti.

– Anglikaanipappi Ian Mobsby

Kirkon kriisiin liittyy Mobsbyn mukaan myös jumalakuvan kriisi.

– Kirkko ei osaa enää puhua Jumalasta uskottavasti, eikä monilla kristityilläkään ole käsitystä siitä, että Jumala on Kolminaisuus. Pyhä Henki on typistynyt pois, Mobsby sanoo.

– Jeesus on irrotettu Kolminaisuudesta joko ihmisten parhaaksi kaveriksi tai supersankariksi. Jumalasta Isänä taas puhutaan Vanhan testamentin malliin, ja toisinaan vielä niin, että se on omiaan herättämään pelkoa tai syyllisyyttä. Toisaalta monet tuntuvat mieltävän Jumalan panteistisesti jonkinlaiseksi maailmankaikkeudessa vaikuttavaksi voimaksi.

Mobsby arvioi, että kriisin juuret ovat viiden sadan vuoden takana reformaatiossa. Sen seurauksena uskosta on yritetty tehdä liian rationaalista.

– Olemme tulleet aivan liian riippuvaisiksi varmuudesta ja opista – ja unohtaneet mystiikan ja hiljaisen, mietiskelevän rukouksen.

Yhteisö ravitsee hengellistä nälkää

Yksi yritys vastata hengelliseen kaipuuseen on uusmonastinen liike, jossa sitoudutaan säännölliseen rukouselämään ja yhteisölliseen elämäntapaan. Liike on melko tuore, mutta mitään mullistavan uutta siinä ei ole. Pikemminkin se on paluuta luostariliikkeen syntyyn ensimmäisille kristillisille vuosisadoille ja sieltä peräisin olevan hengellisyyden soveltamista 2000-luvun maailmaan.

– Anglikaaniset uusmonastiset yhteisöt ammentavat samasta rikkaasta kristillisestä perinteestä kuin katoliset sääntökunnatkin. Yhteisöjä on pääasiassa kahta tyyppiä. Toinen pohjautuu Brittein saarten vanhaan kelttiläiseen kristillisyyteen. Toinen, johon oma yhteisöni lukeutuu, käyttää elementtejä fransiskaanisesta, benediktiinisestä ja ignatiaanisesta hengellisyydestä, Mobsby kertoo.

Itse hän yrittää elää niin kuin opettaa, ja on seurakunnassaan toimivan Wellspring-yhteisön jäsen. Yhteisöllä on kolme taloa, joissa kussakin asuu 3–4 jäsentä. Lisäksi sillä on omissa asunnoissaan asuvia jäseniä. Yhteensä yhteisöön kuuluu noin 30 ihmistä. Nuorin on 18-vuotias, vanhin 75. Useimmat käyvät työssä. Jäsenet tulevat myös erilaisista etnisistä taustoista: on brittejä, mutta myös maahanmuuttajia Länsi-Afrikasta ja Karibialta. Osa jäsenistä on naimisissa tai parisuhteessa, ja mukana on myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Yhteisölliseen ja aineellisesti vaatimattomaan elämäntapaan on ehkä helpompi sopeutua, jos on epätoivoinen ja elämä on raskasta.

– Anglikaanipappi Ian Mobsby

Päivittäiset rukoushetket vietetään seurakunnan kirkossa. Jäsenet sitoutuvat yhteisöönsä vuosittaisilla kuuliaisuuslupauksilla, jotka vastaanottaa hiippakunnan piispa. Yhteisö on siis tiiviisti kytköksissä anglikaaniseen kirkkoon ja paikallisen seurakunnan elämään.

– Useimmilla tämän tyyppisiin yhteisöihin päätyvillä on valtava hengellinen nälkä. Monet ovat rikkinäisiä ihmisiä, jotka kamppailevat esimerkiksi mielenterveysongelmien tai riippuvuuksien kanssa. Yhteisölliseen ja aineellisesti vaatimattomaan elämäntapaan on ehkä helpompi sopeutua, jos on epätoivoinen ja elämä on raskasta. Harvoin ne, joilla on hieno elämä ja paljon rahaa, hakeudu yhteisöihin, Mobsby kertoo.

Erilaisten näkemysten yhteensovittaminen yhteisössä ei aina ole ollut mutkatonta. Kun mukana on konservatiivisten kirkkojen kasvattamia ensimmäisen polven maahanmuuttajia ja liberaaleja brittejä, ristiriitoja syntyy. Mobsbyn mukaan kaikkien ei oleteta olevan samaa mieltä, mutta esimerkiksi homoseksuaaleihin on suhtauduttava kunnioittavasti, vaikkei samaa sukupuolta olevien avioliittoa kannattaisikaan. Myös se on hyväksyttävä, että kirkossa naisilla on pääsy papin ja piispan virkaan.

– Meidän on vain osattava elää sen kanssa, että olemme eri mieltä, ja rakastettava toinen toisiamme. Joistakin asioista voisimme tapella loputtomasti, mutta on yritettävä päästä siitä yli ja löytää niihin kysymyksiin jonkinlainen sekä-että-ratkaisu.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi