DDR:n kansannousun aikana mielenosoittajat kerääntyivät usein kirkkoihin. Kuva on otettu Getshemane-kirkon edustalla lokakuussa 1989. Kuva: Lehtikuva
Kommunistinen DDR kitki uskonnon luterilaisuuden sydänmailta – ”Ihmisillä ei ole enää suhdetta uskontoon”
Perheitä painostettiin luopumaan lasten kastamisesta ja rippikoulun tilalle kehitettiin uskonnoton aikuistumiskoulutus. Tämä jätti itäiseen Saksaan pysyvän jäljen.
Berliinin muurin murtumisesta tulee 9. marraskuuta kuluneeksi kolme vuosikymmentä. Mutta onko muurin murtumisen jälkeinen aika lähentänyt itä-ja länsisaksalaisia suhteessa kirkkoon ja uskontoon? Tilastoja tarkasteltaessa voisi luulla, että itäisen ja läntisen Saksan välillä on edelleen muuri.
Vuonna 2017 maan läntisessä osassa pääkirkkoihin – evankeliseen ja katoliseen kirkkoon – kuului 63,2 prosenttia länsisaksalaisista, maan itäisessä osassa kirkkojen jäseniä oli 22,2 prosenttia itäsaksalaisesta väestöstä. Koko maan väestöstä 55,1 prosenttia kuului joko evankeliseen tai katoliseen kirkkoon.
Saksan itäistä osaa on tituleerattu maailman sekulaarisimmaksi alueeksi, mutta näin ei ole ollut aina. Vielä 1949, jolloin DDR perustettiin, 81 prosenttia itäsaksalaisista kuului evankeliseen ja 11 prosenttia katoliseen kirkkoon. Kirkkojen rivit alkoivat kuitenkin harventua pian DDR:n perustamisen jälkeen, kertoo uskontososiologian professori Detlef Pollack Münsterin yliopistosta.
Monet perheet lopettivat kirkossa käynnin, koska he eivät halunneet ongelmia lapsilleen.
– Axel Noack
– Kirkosta eroaminen oli korkeimmillaan 1950-luvulla. Tuolloin Itä-Saksan poliittisen johdon painostus sekä kirkkoja että kirkon jäseniä kohtaan oli voimakasta. Mutta itse asiassa kirkkojen jäsenkato ei johtunut siitä, että ihmiset olisivat eronneet kirkosta. Suurimman osan jäsenistään kirkot menettivät siksi, että seurakuntalaiset eivät enää antaneet lapsiaan kastettavaksi, Pollack selvittää.
Itä-Saksan poliittinen johto ei sulkenut kirkkoja, mutta se painosti ja vaikeutti kirkkoon kuuluneiden perheiden elämää. Kirkkoon kuuluvien perheiden lapsia syrjittiin vaikkapa siten, että heille ei annettu samoja koulutusmahdollisuuksia kuin kirkkoon kuulumattomille lapsille, kuvaa kirkkohistorian professori Axel Noack Hallen yliopistosta.
– Vanhemmat tiesivät heti, mitä tarkoittaa, kun opettaja sanoo ”lapsenne voisi käydä lukion ja kirjoittaa ylioppilaaksi”. Lause piti sisällään sanoman, että jos perhe lopettaa kirkossa käymisen, heidän lapsensa koulutusta tuetaan. Monet perheet lopettivat kirkossa käynnin, koska he eivät halunneet ongelmia lapsilleen. He eivät vieneet lapsiaan kastettavaksi, eivätkä nuoret käyneet rippikoulua, kertoo Noack.
Pakollinen uskonnoton koulutus syrjäytti rippikoulun
Vuonna 1954 Saksan yhtenäisyyspuolue SED otti käyttöön ”Jugendweihen” eli uskonnottoman aikuistumiskoulutuksen. Sen tarkoituksena oli korvata rippikoulu. Puolueen johto painotti aluksi aikuistumiskoulutuksen vapaaehtoisuutta, mutta se muuttui pian pakoksi.
Aikuistumiskoulutus syrjäytti rippikoulun lyhyessä ajassa. Jo vuonna 1959 siihen osallistui arviolta 80 prosenttia DDR:n 14-vuotiaista nuorista. Tämä perinne on jatkunut aina tähän päivään saakka, vaikka Saksat yhdistyivät. Itäisessä osassa rippikoulu näyttelee edelleen vain marginaalista osaa.
Puolueen johdon 1950-luvulla aloittamalla painostuksella oli evankeliselle kirkolle tuntuvat seuraukset ja niin oli myös tarkoitus. Kun lapsia ei enää kastettu, eikä nuoria konfirmoitu, seurakuntien jäsenmäärä ei kasvanut. Enemmistön kirkko murentui lyhyessä ajassa vähemmistön kirkoksi.
Suurin osa tuhansista kirkoista seisoo tyhjillään
Noackin kotikaupunki Halle on tyypillinen itäsaksalainen kaupunki. Kaupungin keskustaa leimaavat vanhat, arkkitehtoonisesti kauniit talot, kun taas kaupungin laitamille kohosi 1970-luvulla valtavia kerrostalolähiöitä. Kerrostalolähiöiden tarkoituksena oli kattaa suurissa kemianteollisuuden laitoksissa työskennelleiden asunnontarve. Nykyään Saale-joen varrella sijaitsevassa Hallen kaupungissa asuu lähes 300 000 ihmistä, joista valtaosa ei kuulu kirkkoon.
Kaupungissa on valtavan paljon kirkkoja, mutta Hallen asukkaista vain kahdeksan prosenttia kuuluu evankeliseen kirkkoon.
Kaksi länsiberliiniläistä poikaa leikkii Berliinin muurin edustalla. Taustalla näkyy Itä-Berliinin puolella oleva kirkko. Kuva: Lehtikuva
– Tämä kuvaa hyvin itäisen Saksan tilannetta. Meillä on paljon enemmän kirkkoja kuin läntisessä osassa, mutta vain vähän jäseniä seurakunnissa. Keski-Saksassa, johon Halle myös kuuluu, on lähes 4 000 kirkkoa, kertoo Noack.
Kirkkoja on paljon, mutta suurin osa niistä on lähes tyhjillään. Esimerkiksi Hallen keskustassa sijaitseva Ulrichskirkko on toiminut jo vuosikymmenien ajan konserttisalina.
– Keski-Saksassa on kirkkoja, joihin kuuluu 30 seurakuntalaista. Tiedän tapauksia, jossa kirkkoneuvosto kaavaili kirkon sulkemista kannattamattomuussyistä. Kirkkoon kuulumattomat kyläläiset protestoivat suunnitelmaa, eikä kirkkoa suljettu.
– Varsinkin papeille seurakuntien pienuudesta aiheutuu stressiä. Heidän vastuullaan on jopa 10 seurakuntaa. Myös yhteys seurakuntalaisiin on vaikeutunut, kun papit joutuvat huolehtimaan samaan aikaan monesta pienestä seurakunnasta, kuvaa Noack.
Yhteiskunnan ja kirkon välillä on syvä kuoppa. Ihmisiä eivät kiinnosta uskonnolliset kysymykset.
– Deflef Pollack
Vaikka maallistumiprosessi on Saksan itäisessä osassa tuntuva, täysin vieraantuneita kristillisyydestä siellä ei olla. Jopa DDR:ssä rakennettiin uusia kirkkoja 1970-luvun puoliväliss – joskin se oli mahdollista vain Länsi-Saksasta saadun tuen avulla. Myös kristilliset koulut ovat nostaneet suosiotaan viimeisten kolmen vuosikymmen aikana.
– Itäiseen Saksaan on perustettu lukuisia kristillisiä kouluja Saksojen yhdistymisen jälkeen. Kouluissa on myös paljon lapsia ei-kristillisistä perheistä, kertoo Noack.
Saksan maallistunein osa sijaitsee luterilaisuuden syntyseudulla
Keski-Saksaan luetaan Saksi-Anhaltin, Saksin ja Thüringenin osavaltiot. Vaikka pienimmästäkin kylästä löytyy kirkko, Keski-Saksassa asuu vain 3,3 prosenttia Saksan protestanttisten kirkkojen jäsenistä.
Saksan maallistunein alue sijaitsee siis uskonpuhdistaja Martti Lutherin entisellä vaikutusalueella. Wittenbergin kaupungissa, jossa reformaatio sai vuonna 1517 alkunsa, evankeliseen kirkkoon kuuluu noin 14 prosenttia kaupungin. Lutherin syntymäkaupungissa Eislebenissä lukema on kymmenen prosentin tuntumassa. Irtautuminen uskonnollisista yhteyksistä ei Detlef Pollackin mielestä kuitenkaan liity Lutheriin.
– Kiinnostus protestanttisiin kirkkoihin alkoi heiketä Keski-Saksassa 1800-luvulla. Ongelma syveni kansallissosialismin ja sosialismin aikakaudella, eikä tilanne ole parantunut. Kirkko tavoittaa vain pienen osan itäsaksalaisista.
Kirkkohistorian professori Axel Noack Hallen yliopistosta. Kuva: Maarit Lukkarinen
– Valtaosa ihmisistä on vieraantunut uskonnosta ja kirkosta. Lutherilla ei tässä yhteydessä ole merkitystä. Ongelmana on se, että yhteiskunnan ja kirkon välillä on syvä kuoppa. Ihmisiä eivät kiinnosta uskonnolliset kysymykset. Heillä ei enää ole suhdetta uskontoon, kiteyttää Pollack.
Vaikka kiinnostus uskontoa kohtaan on vähäistä, kirkkojen säilyttämistä pidetään tärkeänä. Rappeutuneita kirkkorakennuksia on viime vuosikymmeninä kunnostettu talkoovoimin.
– On hämmästyttävää, että kirkkoon kuulumattomat tukevat kirkkojen kunnostamista. Hyvin monet heistä ovat mukana erilaisissa kirkollisissa tukiyhdistyksissä. Kristillinen perinne vaikuttaa siis itäisessä Saksassa edelleen, vaikka kiinnostus kristinuskon sanomaan onkin häviävän pientä, kuvaa Pollack.
Kirkot tarjosivat suojaa oppositiolle
DDR:ssä kirkon ja valtion suhdetta leimasi jännitteisyys. Myös 1970-luvun puolivälissä alkanut hienoinen lähentymisen kausi jäi lyhyeksi. Jännitteet palasivat 1980-luvun alussa, kun rauhanaktivistit alkoivat kokoontua kirkkojen tiloissa. Puolueen johto tulkitsi rauhanliikkeen toimet sosialismin vastaiseksi toiminnaksi, mutta salli rauhanliikkeen kannattajien pitämät tilaisuudet kirkoissa.
Kirkkotiloista tuli vähitellen, ei pelkästään rauhan-, vaan myös ympäristö- ja kansalaisliikeaktivistien tapaamispaikkoja. He peräänkuuluttivat uudistuksia.
Valtaosa kirkkoihin kokoontuneista ei kuulunut kirkkoon, eikä heillä ollut ylipäätään mitään tekemistä kirkon kanssa. Kirkkojen etu oli se, että ne olivat neutraaleja paikkoja, joissa pystyi puhumaan vapaasti. Tämä asenne kielii paljon itäsaksalaisten ristiriitaisesta suhteesta kirkkoon.
Hallen Marktkirche Unser Lieben Frauen on myöhäisgoottilainen kirkko, jota pidetään yhtenä Keski-Saksan merkittävimmistä myöhäisgoottilaisista kirkoista. Keski-Saksassa on lähes 4000 kirkkoa, joista monet seisovat tyhjillään. Kuva: Maarit Lukkarinen
Kirkon edustajien yritykset toimia välittäjänä puolueen johdon ja oppositioliikkeen välillä epäonnistuivat. Syksyllä 1987 Itä-Saksan valtiollinen poliisi Stasi tunkeutui itäberliiniläiseen Zions-kirkkoon, jonka kellaritiloissa toimi kaikille avoin ympäristökirjasto sekä kirjapaino, joka oli ainoa valtion valvonnan alla toiminut kirkon kirjapaino. Stasi pidätti useita ympäristökirjaston työntekijöitä, ja samalla valtiovalta tunkeutui ensimmäisen kerran kirkon tiloihin.
– Rauhanaktivistit ja oppositioliikkeen kannattajat etsivät suojaa, ja kirkot tarjosivat sitä. On myös muistettava, että puolueet, jotka perustettiin vähän ennen Berliinin muurin murtumista, perustettiin nimenomaan kirkoissa. Jos puolue joudutaan perustamaan kirkossa, se ei anna kovinkaan hyvää kuvaa valtion tilasta, hymähtää Noack.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Lauri Hokkasen teos on silmiä avaava tilitys siitä, mihin totuudelta silmät sulkeva opillisuus voi johtaa
Hyvä elämäUsko Neuvostoliittoon toi taistolaisille elämän tarkoituksen, peitti todellisuuden ja sai näkemään Prahan miehittäneet panssarit rauhan aseina.
