Hannu Väisänen sanoo, että vasta Ranskaan muuttaminen teki hänestä maalarin ja kirjailijan.
Hannu Väisäsen aistit tuottavat kuvaa ja sanaa
Palkittu kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen haluaa muuttaa kirkkoa ja uudistaa kirkkotaidetta. Hänestä nainen tarvitsee kirkossa lisää tilaa.
Kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisänen seisoo Helsingin Uudenmaankadun sisäpihalla ja nostaa ruiskukan väriset silmänsä kohti Suomen lipun sinistä taivasta.
– Lankesin kotona Souillacissa salin lattialle polvilleni ja pyysin Jumalalta, että hän antaisi minulle jonkin sairauden, jotta minun ei tarvitsisi lentää Helsinkiin, Väisänen nauraa.
Hän ei haluaisi olla Suomessa. Mieluummin hän seuraisi kirsikkapuiden kukintaa kotipuutarhassaan Lounais-Ranskan Souillacissa. Nyt hän on kuitenkin täällä, koska Galerie Forsblomin taidenäyttely Esi-isät ja Otavan julkaisema samanniminen tarinakokoelma osoittautuivat väkevämmiksi kuin rukous.
Vitsi naurattaa hetken, mutta sitten Väisänen vakavoituu. Hetken mietittyään hän sanoo, että rukous on hänelle voimakas henkilökohtainen haaste.
– Löydän itseni rukoilemasta omissani oloissani vaikeissa henkilökohtaisissa tilanteissa. Rukoilen Jumalalta apua kunnes havahdun: mitä minä oikein teen, ketä minä rukoilen? Heti perään kiilaa ajatus, että ei sillä ole mitään väliä, onko Jumala olemassa. Rukoilen kuitenkin.
Väisänen on huomannut, että rukous kannattaa. Se rauhoittaa.
– Rukouksen merkitys on minulle arkinen, koska minulla ei ole henkilökohtaista jumalakokemusta.
Rukoilemisella on juurensa, sillä usko ja kirkko olivat voimallisina läsnä jo Väisäsen lapsuudessa Heikki-isän aktiivisen seurakuntaelämän kautta. Isän usko kantoi läpi elämän.
– Viimeisinä vuosina hän lakaisi huvikseen Oulun tuomiokirkon pihan. Isän viimeinen vaimo oli myös sisällä seurakuntatyössä. Se yhdisti heitä.
Rakentava epäilijä
Hannu Väisänen on kirjoittanut lapsuudestaan palkitussa Antero-romaanisarjassa.
Äidin kuoltua pieni poika varttui sotilasmestari-isän työpaikalla Oulun kasarmilla. Kasarmi oli jännittävä paikka. Läheisen mielisairaalan potilaat olivat miltei yhtä jännittäviä kuin sotilaat.
Kun lapset olivat pieniä, he odottivat sotilasmestarina työskentelevää isää aliupseerikerhon portailla. Ryypiskelevä isä lopetti säännöllisin väliajoin juomisen tekemällä pyhiä lupauksia Oulun tuomiokirkossa. Parannukset eivät kestäneet pitkään.
Väisänen päätti jo kahdeksanvuotiaana ryhtyä taiteilijaksi. Hän maalasi, mutta kun isä kutsui seurakuntasisar Hjördiksen katsomaan pojan maalauksia, sisar tuomitsi ne luonnottomiksi.
– Olin kopioinut 1800-luvun ranskalaista boheemielämää kuvanneen taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrecin alastomia naisia. En minä nähnyt niissä mitään rumaa.
Olen epäilijä, mutta rakentavalla tavalla.
Väisänen ei tuomiosta välittänyt, koska seurakuntasisar kävi saarnaamassa taiteen vaarallisuudesta myös monissa muissa oululaisissa kodeissa.
– Minä tiesin jo silloin, mitä olin taiteen suhteen tekemässä. Olin varma, että löydän keinot ilmaista itseäni.
Usko oli kuitenkin niin koomisella ja samalla ahdistavalla tavalla pojan arjessa läsnä, että hän laittoi kädet ristiin ja rukoili, että Jumala ei tekisi hänestä uskovaista.
Siltä Jumala Väisäsen säästi. Taiteilija on kuitenkin kirkon jäsen, ja kirkko on hänelle tärkeä, vaikka suhde siihen on vuosien varrella muuttunut monta kertaa, ja välillä hän on sen kyseenalaistanut.
– Olen epäilijä, mutta rakentavalla tavalla.
Maailma paranee naisen asemaa parantamalla
Hannu Väisänen kertoo kuuluvansa kirkkoon voidakseen vaikuttaa. Hän ei halua muuttaa kirkon asioita ulkopuolelta vaan sisäpuolelta.
– Voisin erota, jos kokisin, että mikään kirkossa ei olisi minun asiani.
Kirkossa on monta Väisäselle tärkeää asiaa. Hänen mielestään miesten rakentamassa luterilaisessa kirkossa naisen asema on liian kapea. Madonnalla on katolisessa traditiossa paljon suurempi tehtävä.
– Äiti takaisin alttarille on minun tavoitteeni!
Naisen aseman monipuolistumista kirkossa kannattava Väisänen ennustaa, että 15 seuraavan vuoden aikana kirkossa nähdään uutta kehitystä, jonka ydin on naisten entistä voimakkaamman läsnäolon vaikutus kirkon teologisiin peruskysymyksiin.
– Emme voi enää ei vedota Paavalin oppeihin, joiden mukaan naisen on vaiettava seurakunnassa. Jos kaivamme naispappeuden juuria alkukirkon katakombeista, löydämme vastauksen. Alkukirkossa nainen oli nimittäin seurakunnan ja jumalyhteyden rakentamisessa ihan yhtä tärkeä kuin mies.
Myös kirkon ulkopuolinen maailma paranee Väisäsen mukaan naisen asemaa parantamalla.
– On hyvä, että kirkko on haastettu mukaan yhteiskunnalliseen tasa-arvokehitykseen. Olen naimisissa miehen kanssa, mikä ei sovi kaikille kirkon jäsenille. Onneksi on myös niitä, joilla ei ole sitä mitään sitä vastaan.
Siionin virsiä ja polvirukouksia
Kirkko on läheinen Hannu Väisäselle myös taiteilijana. Hän on uransa aikana maalannut alttaritauluja Ouluun, Helsinkiin ja Uuteenkaupunkiin. Viimeisin teos Se mikä uudistaa valmistui Oulun tuomiokirkon kryptaan.
Väisäsellä on halu uudistaa kirkkotaidetta
– Kun on lapsesta asti istunut eri kirkoissa ja aina nähnyt ristiinnaulitun Kristuksen, tulee mieleen, voisiko kirkossa olla jotain muuta "luettavaa".
Tilaustöitä tehdessään Väisänen halusi antaa kirkossa kävijälle uutta pohtimista. Kirkkotaiteen tekeminen osoittautui kuitenkin haastavaksi. Kun nuorta taiteilijaa pyydettiin suunnittelemaan Oulun uuteen Pyhän Tuomaan kirkkoon maalauksia, hän ei aavistanut, että sopimuksen syntyminen edellyttäisi pappien kanssa polvistumista.
Voisin erota, jos kokisin, että mikään kirkossa ei olisi minun asiani.
Polvirukouksista ja Abloy-avaimen sopivuudesta Helsingin Mikaelinkirkon (silloisen Mellunkylän kirkon) alttaritauluun Kontulassa Väisänen kirjoittaa Taivaanvartijat-romaanissaan. Kaksi metriä pitkästä avaimesta syntyi 1980-luvun lopulla pitkittynyt kiista. "Hanke pysäytettiin kahdeksi vuodeksi, mutta minä en antanut periksi."
Kiistat uuvuttivat lopulta taiteilijan niin, että hän kerran nousi seisomaan kesken seurakuntaneuvoston kokouksen ja veisasi kaksitoista säkeistöä Siionin virrestä noille hänen Fragmentteja uskosta -alttaritriptyykkiään epäilleille.
– Silloin tuli hiljaista. Kyllä se taitaa olla tosissaan, seurakuntaneuvoston jäsenet miettivät.
– Ranskassa ei pidetä vaikeana sitä, että tekee montaa asiaa yhtä aikaa, Hannu Väisänen toteaa.
Uskontojen kultit kiinnostavat
Abloy-avain jaksaa yhä hämmästyttää Mikaelinkirkossa kävijöitä. Kirkon alttaritauluun Hannu Väisänen on maalannut yhdeksi fragmentiksi pääsiäisen symbolin: Jeesuksen tyhjän haudan.
Omanlaisensa maallinen ylösnousemus on harrastajakanttori Väisäselle ollut pääsiäismessun säestäminen Souillacin messuissa. Viime vuosina pappilan vieressä kohoavan kukkulan huipulla on ollut hiljaista.
– Syynä on maallistuminen. Yhä harvemmat käyvät kirkossa.
Ennen muuta pääsiäinen merkitsee Väisäselle kirsikkapuiden ja Japanista tuotujen puupionien kukkimista.
Tuleva kesä kuluu Väinö Aaltosen museoon Turkuun helmikuussa 2018 avautuvan näyttelyn töitä tehdessä. Vapaahetkinä hän ammentaa energiaa Dordogne-joessa uimisesta, vihreästä teestä ja uskonnollisten kulttien tutkimisesta.
– Eri kulttuurien uskonnot ja kultit ovat aina kiinnostaneet minua. Haen niistä yhteisiä tekijöitä.
Väisänen kertoo löytäneensä kulttien välisiä yhtäläisyyksiä esimerkiksi numerologiasta, naisen asemasta tai paratiisikäsityksestä.
– Useimpien uskontojen numerologiassa numero viisi on merkityksellinen.
Aistit ja ilo
Hannu Väisäsen koti on ollut pitkään Ranskassa, mutta hänelle koti ei ole paikka vaan henkinen tila. Kodin tuntua paljon matkustava taiteilija ammentaa alati mukana kulkevista luonnoslehtiöistä, läppäristä ja kamerasta.
Suhteellisuudentajua elämään tuovat tutut selviytymiskeinot, optimismi ja ilo.
– Pidän paljon venäläisestä klassikkokirjailijasta Nikolai Gogolista, joka pystyy käsittelemään vakavia asioita komiikan kautta. Suomalaista kirjailijoista minua miellyttää Maria Jotuni.
Olen aivan sietämätöntä seuraa, kun kirja on loppusuoralla tai näyttely valmistumassa.
Hannu Väisäsen monipuolinen taide kuplii huumorin ohella aisti-iloa.
– Aistit toimivat myös nyt. Ne reagoivat tämän huoneen väreihin, pöydällä oleviin hedelmiin ja ääniin.
Väisänen virittää aistit istuessaan kirjoittamaan. Hän kertoo käyvänsä ruumiinsa läpi ja tarkistavansa, että kaikki aistit tuottavat sanaa.
Iloinen taiteilija ei kuitenkaan aina naura.
– Olen aivan sietämätöntä seuraa, kun kirja on loppusuoralla tai näyttely valmistumassa. Silloin pyrin tietoisesti olemaan härnäämättä Christophia.
Aviomies Christoph Rischard on Väisäsen suurin tuki.
– Olemme erilaisia. Taloustieteen ja matematiikan opettajana toimivaa Christophia kiinnostaa taide, koska opettajan ankara koulumaailma-arki on siitä kaukana.
Hannu Väisänen, 65, on taidemaalari, graafikko, kirjailija, lavastaja ja esiintyjä.
Väisänen syntyi Oulussa. Hän kävi Savonlinnan Taidelukion 1969–1970 ja opiskeli Suomen Taideakatemian koulussa 70–74. Ensimmäinen taidenäyttely oli Helsingissä vuonna 1971.
Väisäsen maalaukset ovat hienostuneen keveitä ja niissä on niukkaa estetismiä. Aiheina on kuvallisia arkkityyppejä, joiden merkityksillä taiteilija leikkii.
Vuonna 1977 syntyi alttaritaulu ja yhdeksän muuta maalausta akateemikko Pyhän Tuomaan kirkkoon Oulussa.
Alttaritriptyykin Helluntain ihme – fragmentteja uskosta Väisänen teki Käpy ja Simo Paavilaisen suunnittelemaan Kontulan Mikaelinkirkkoon 1987–1989. Väisäsen taidetta on myös Uudenkaupungin seurakuntakeskuksessa
Hannu Väisänen kuvaa lapsuuttaan, nuoruutta ja taiteilijaksi kasvamista viisiosaisessa romaanisarjassa. Vanikanpalat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat, Taivaanvartijat ja Elohopea.
Väisänen on palkittu useilla palkinnoilla, joihin kuuluvat Pro Finlandia 1993, Ars Fennica 1997, Taiteen valtionpalkinto 2007 ja kirjallisuuden Finlandia-palkinto.
Vuodesta 1989 Väisänen on asunut Ranskassa, Pariisissa ja Lounais-Ranskan Souillacissa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Legenda kertoo, että Joosef kasvoi Marian sulhasesta esimerkilliseksi isäksi
HengellisyysTaiteessa Joosefin tunnistaa kukkivasta kepistä.
