Huono-osaisimmat eivät löydä kirkon auttamistyötä – diakonit haluaisivat uudistaa työtapojaan
Myllypuron leipäjonossa jonottaa keskimäärin 750 ihmistä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Kuva: Jarkko Peltoluhta

Myllypuron leipäjonossa jonottaa keskimäärin 750 ihmistä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Kuva: Jarkko Peltoluhta

Huono-osaisimmat eivät löydä kirkon auttamistyötä – diakonit haluaisivat uudistaa työtapojaan

Suurelle yleisölle diakonia on yksi kirkon tärkeimmistä työmuodoista. Diakonit itse esiintyvät kuitenkin suomalaisen arjen asiantuntijoina harvoin ja varovasti. Monien mielestä liian harvoin.

Diakoniatyöstä ei kirjoiteta suuria otsikoita. Eniten se saa julkisuutta silloin kun kysellään ihmisten motiiveja kuulua kirkkoon. Kirkon auttamistyötä pidetään jäsenten parissa yhtenä suurimmista syistä olla jäseniä.
 

Auttamisen ammattilaisina diakonit näkevät suomalaista arkea erityisesti siellä, missä sosiaaliturva vuotaa."


Diakonia-sana tulee kreikankielestä ja viittaa taloudenpitoon. Diakonian suojeluspyhimyksen Laurentiuksen kerrotaan tuoneen 200-luvulla kirkon suureksi kehuttua omaisuutta hamuaville virkamiehille joukon nälkäisiä sanoen, että tässä on meidän aarteemme. Diakonian tavoitteena on yhä avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta.

Auttamisen ammattilaisina diakonit näkevät suomalaista arkea erityisesti siellä, missä sosiaaliturva vuotaa. Diakonian työmuodoista suuri osa on luotu edellisen laman aikana, jolloin suomalaisten avuntarve kasvoi yhtäkkiä julkisia palveluja suuremmaksi.

Huono-osaisten määrä on kaksinkertaistunut edellisestä lamasta. Diakoniatyöntekijöiden asiakaskontaktien määrä on kuitenkin laskenut. Syytä tähän ei tiedetä. Diakonin näkökulmasta auttamistyö on käynyt vaikeammaksi.

– Näppituntumani mukaan diakonian asiakkaiden tilanteet ovat yhä vaikeampia. Asiakkaat tarvitsevat enemmän aikaa kuin ennen. Toinen tosiseikka on se, että diakonian resursseja on vähennetty, eli meitä työntekijöitä on vähemmän kuin ennen, Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen diakoniatyön päällikkö Kirsi Rantala sanoo.
 

Ennen ongelmat olivat suoraviivaisempia, mutta nyt tuntuu, että yhdelle ihmiselle voi tapahtua kaikki mahdollinen."


Tutkimuksissa on arvioitu, että diakonian apu kohdentuu huono-osaisiin, mutta ei heistä huono-osaisimpiin.

– Asiakaskunta muuttuu koko ajan haasteellisemmaksi. Ennen ongelmat olivat suoraviivaisempia, mutta nyt tuntuu, että yhdelle ihmiselle voi tapahtua kaikki mahdollinen. On entistä enemmän ihmisiä, joiden ongelmat ovat monenkertaisia ja monimutkaisia, 18 vuotta alalla ollut diakoni Kristiina Huotari Olarista kuvaa.

Hänen kokemuksensa mukaan lamakaudet heijastuvat suoraan lapsiin ja näkyvät eroina myös esimerkiksi rippikouluryhmien vuosikerroissa.

– Mietin viime kesänä, miten meillä on niin hirveän ihania ryhmiä. Ne olivatkin milleniumnuoria. Kaikki mikä esimerkiksi mielenterveystyössä, neuvolakäynneissä tai lastensuojelussa säästetään, korjataan myöhemmin satona oireilevien nuorten kanssa. Jos nykyinen säästölinja sosiaali- ja terveyspalveluissa pysyy, niin onnea vaan niille, jotka ovat kahdenkymmenen vuoden päästä seurakunnissa diakoneita ja nuorisotyössä, hän toteaa.


Tulipalojen sammutusta

Huotarin mukaan seurakuntien diakonit näkevät yhteiskunnan palvelujen aukkojen lisäksi myös kasvavan tarpeen diakonian uudistamiselle. Resurssit menevät kuitenkin päivittäiseen työhön.

– Ennaltaehkäisevään tai uutta rakentavaan työhön ei oikein tahdo ehtiä. Diakonin arki on helposti tulipalon sammuttamista. Sitä tekee minkä pystyy kun näkee akuutin tarpeen, hän kuvaa.

Vaikka tietäisi, mitä ihmiset eniten tarvitsevat, uuden toiminnan pystyyn pistäminen ei ole helppoa.

– Paljon näen työssäni asioita, joita pitäisi tehdä, mutta ihmisten löytäminen ja uuden luominen vaatii paljon taustatyötä.

Huotarin mukaan vaikuttaisi siltä, että ihmiset tarvitsisivat välineitä parempaan arkeen, esimerkiksi ruokakursseja ja kodin kirjanpitotaitojen opettelua.

– Ruokakaupan maksusitoumuksista saaduista kuiteista näkee, että ihmiset ostavat täysin järjettömiä asioita vähillä rahoillaan. On ihan ymmärrettävää, että herkkuja tekee mieli, mutta ei tässä ole kysymys siitä, vaan tarkoitan sitä ettei ole tietoa siitä, miten saada pieni raha riittämään paremmin. Ruokakursseille olisi tarvetta, mutta miten niille saisi ne, jotka eniten niitä tarvitsisivat, hän pohtii.
 

Diakoni unelmoi siitä, että osaisi motivoida lannistuneita."


Huotarin mielestä suurin työ olisi motivoida niitä ihmisiä, jotka kokevat olevansa lannistuneita ja umpikujassa tai jotka eivät jaksa yrittää parantaa tilannettaan.

– Ihmisten auttaminen muistuttaa joskus päihdeongelmien hoitamista. Se vaatii lopulta ihmisen omaa halua, hän sanoo.

– Ihmisissä itsessään on valtavia voimavaroja kunhan vain joku kuulee heitä, uskoo ja toivoo heidän kanssaan. Huotari ei ole kirkon auttamistyön suhteen toivoton. Hän uskoo myös ihmisten auttamishaluun.

–Ihmiset yleensä diggailee siitä, kun annetaan eniten tarvitseville, hän sanoo.


Vaatimattomuus on ammattitauti

Diakonia ei tee itsestään suurta numeroa. Rantalan mukaan se on linjassa diakonien ammatillisen työotteen kanssa. He ovat tottuneet luottamuksellisuuteen ja vaitiolovelvollisuuteen.

– Sellainen heijastuu koko tapaan jolla omasta työstä ja sen kautta koetusta puhutaan.

Rantalan mukaan diakoneilla on kuitenkin paljon tietoa suomalaisten karusta arjesta ja sen ongelmista. Esimerkiksi osa helsinkiläisistä vanhuksista on suorastaan heitteillä.

– Asuminen on niin kallista, että lääkkeistä ja ruoasta säästetään, Rantala kuvaa.

Rantala puolustaa vaatimatonta linjaa mitä tulee omaan työhön. Mutta ihmisten arjen vaikeuksista ja niiden takana olevista ilmiöistä pitäisi kertoa enemmän julkisesti.

– Meidän pitäisi pitää enemmän ääntä niistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, joita tunnemme työmme kautta.

Esimerkkeinä hän mainitsee vanhusten köyhyyden taustalla olevat syyt ja niiden turvapaikanhakijoiden tilanteen, jotka pysyvät maassa kielteisestä päätöksestä huolimatta.

– Mikä on diakonian paikka silloin, kun kuntapalvelut puuttuvat. Sitä pitäisi miettiä enemmän, hän sanoo.

Diakonissa Sanna Tuusa seuraa, kuinka vapaaehtoistyöntekijä Erja Rautiainen jakaa ruokaa Tikkurilan seurakunnan kirkon ruokailussa. Kuva: Antero Harju

Löytääkö tarvitseva avun?

Rantalan mukaan diakonia-apua yleensä saa kun vain osaa sitä hakea. Moni pahassa tilanteessa oleva ei kuitenkaan löydä oikeaa virastoa oikeaan aikaan.

– Ensin pitää tietää, että on olemassa diakonista apua, toiseksi täytyy selvittää, missä lähin diakoni työskentelee ja mihin aikaan hän ottaa vastaan, Rantala luettelee.
 

Tulevaisuus on virastojen ja seurakuntakohtaisten virastoaikojen ulkopuolella."


Hänen mukaansa diakonian tulevaisuus on yhä enemmän toimiston ulkopuolella. Olisi mentävä sinne, missä tarvitsevat ovat ja olla saatavilla.

– Diakonian on tultava pois virastoista. Käytännössä se vaatii seurakuntien yhteistyötä. Kaupunkiin tarvittaisiin esimerkiksi yksi päivystävän diakonin numero, jossa olisi päivisin aina joku.

Diakonian palvelut ovat avoimia ja julkisia. Kaikesta ilmoitetaan netissä ja esitteissä, mutta kaikkea ei kuitenkaan aktiivisesti mainosteta. Esimerkiksi diakoniaruokailuissa käy niin paljon ihmisiä kuin voidaan ottaa vastaan. Soittokierros diakoneille ympäri pääkaupunkiseutua paljasti, että halpa tai ilmainen lounas maistuu viimeistä murua myöten.


Pitkä matka viimeiselle luukulle

Kolkuttavalle kyllä avataan, mutta rahaa, keskusteluapua, neuvontaa ja ruokaa ei seurakunnissa riitä kaikille, jotka sitä tarvitsisivat. Näin diakonit itse kuvaavat tilannettaan.

Sosiaalitoimistoissa ja velkaneuvonnassa seurakuntien apu tiedetään. Sitä kautta diakonien pakeille virtaa uusia ihmisiä. Mutta huonoimmassa asemassa olevat eivät ehkä löydä apua lainkaan. Siksi monet diakonit miettivät, voisiko heidät tavoittaa etsimällä.

– Pahimmassa ahdingossa olevat eivät löydä palvelua, joka edellyttää monta klikkausta verkossa, diakoni Petri Lehtisalo Leppävaarasta toteaa. Hän vertaa monimuotoisen avun saamista erikoissairaanhoitoon, johon tarvitaan lähete.

– Avun löytäminen on monesta seikasta kiinni. Tarvitaan tuuria ja oma-aloitteisuutta. Nuorimmat avun tarvitsijat eivät tiedä mistä etsiä ja vanhimmat eivät kehtaa pyytää tai eivät pääse sitä hakemaan. Sitten on myös niitä, jotka käyttävät hyvin paljon kaikkia mahdollisia palveluja.

Seurakuntien diakoniatyö pääkaupunkiseudulla: Helsingin seurakuntien diakoniatyö, Espoon seurakuntien diakoniatyö, Vantaan seurakuntien diakoniatyö

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: