Kajas: Aikuisriparilla opin, että aina on oikea aika
Riparikavereinani oli neljä herrasmiestä. Kun vieruskaverin alban alta kurkistivat elämää nähneet buutsit, ymmärsin, että aika on aina oikea erilaisten valintojen tekemiselle.
Monissa perheissä vietettiin kesällä rippijuhlia. Omaa rippikoulukesääni 80-luvun lopulla viitoitti urheiluharrastukseni. Minun annettiin valita ja valitsin tuolloin riparin sijaan kesän mittaisen harjoitusmatkan Pohjois-Amerikkaan. Se tuntui silloin tärkeämmältä. Rippikoulun suorittamatta jättäminen toki kirpaisi. Kaverit esittelivät kesän päätteeksi saamiaan lahjoja ja kertoivat hauskoja kokemuksia leireiltään. Olin ikätovereistani ainoa, jonka kaulalla ei roikkunut ristiä sen kesän päätteeksi.
Kun myöhemmin aikuisena kummin tehtävät sekä avioliittoon vihkiminen alkoivat tulla ajankohtaisiksi, muistin suorittamatta jääneen rippikoulun. Ajattelin kipaisevani hakemassa tarvittavan paperin seurakunnalta ja homma olisi sillä hyvä. Ihan näin helpolla en kuitenkaan päässyt, vaan minut kutsuttiin viikon mittaiselle aikuisten iltariparille.
Se hetki Espoonlahden kirkossa ei ollut kovin harras, mutta iloinen se oli.
Leirin alku ei ollut mairitteleva. Pastorikin ehätti jo soittamaan tiedustellakseen, miksi en ollut osallistunut riparin aloitusiltaan. Olin häpeäkseni onnistunut lintsaamaan seurakunnan leiriltä! Onneksi pastori oli suopea ja antoi minulle mahdollisuuden sovittaa unohdukseni. Asia kuittaantuisi, mikäli osallistuisin seuraavan sunnuntain jumalanpalvelukseen. Tottahan toki, mitä vain, kunhan saisin riparin suoritettua.
Riparikavereillani, neljällä herrasmiehellä, oli jokaisella jo kilometrejä takanaan: perhettä, opintoja ja työelämää. Meillä oli jo omat rosoiset tarinat kerrottavanamme. Kohtaamisissamme oli iloa ja väriä.
Konfirmaation koittaessa viereeni alttarilla polvistui albassaan reilusti kolmekymppinen aikamies. Valkean kaavun alta pilkottivat elämää nähneet rehvakkaat buutsit ja kasvoja komisti itsevarmana rintaa tavoitteleva parta. Toisella puolella riparikaverini lauloi yhtä hiljaisella ja epävarmalla äänellä virttä kuin minäkin. Pohdin, mahdanko muistaa uskontunnustuksen sanat. Vieruskaverini takelteli kuuluvasti samassa ”pyhän yhteyden” -kohdassa kuin minäkin. Se hetki Espoonlahden kirkossa ei ollut kovin harras, mutta iloinen se oli ja ehkä siksi jäänyt lähtemättömästi mieleeni.
Riparilla oli yllättäen hauskaa – aikuisenakin. Sain lahjaksi edesmenneen mummoni kultaisen perintöristin. Minulle tuo risti symboloi itseni näköisen polun kulkemista ja valintojen tekemistä omassa aikataulussani. Ehkä ne alban alta kurkistelleet buutsit auttoivat osaltaan näkemään normien yli ja ymmärtämään, että oikea hetki ei välttämättä ole kalenterin määriteltävissä. Oikea hetki on juuri nyt.
Kirjoittaja on entinen huippu-urheilija ja nykyinen viestinnän ammattilainen, joka harrastaa teologian opiskelua.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kajas: Skeittaajaksi 48-vuotiaana – tosi noloa, mutta mitä väliä?
PuheenvuorotAutotallissani asuu Risto Reipas, jonka lainasin idoliltani. Hän aloitti rullalautailun vielä vanhempana ja temppuilee nyt suvereenisti Kiasman edessä.
