Kari Hotakaisen saduissa toistuu haave oman elämän tai roolin muuttamisesta. Kirjailija pysähtyi Kampintorille yhdessä kuvittaja Anne Pikkovin piirroshahmojen kanssa.
Kari Hotakainen kirjoitti sadun rakkaan koiransa kuolemasta – ”Surussa on jotakin ikiaikaista ja lohdullista”
Kari Hotakaiselle rakas Hertta-koira on tullut vanhaksi. Ajatus pitkäaikaisen ystävän ja työtoverin menettämisestä sai hänet kirjoittamaan lemmikin kuolemaa käsittelevän sadun.
Kirjailija Kari Hotakainen aloittaa uutta kirjaansa koskevan haastattelun puhumalla koirastaan Hertasta, joka on myös kirjailijan pitkäaikainen työtoveri. Hotakaisen keskittyessä kirjoittamiseen hänen oikea jalkateränsä toimii usein Hertan päänalusena.
– Koirat pitävät rutiineista ja siitä, että päivässä on rakenne. Hertta tietää, että aloitan kirjoittamisen noin yhdeksältä, ja menee usein jo edellä työhuoneeseen. Kello 11.30 se tökkää jalkaani kuonollaan. Se on merkki, että nyt pitää lähteä lenkille.
Kirjoittaessaan juuri ilmestyneen Naurulokki ja pastori huvipuistossa -kirjansa (Orava-kirjat) satuja Hotakainen oli koiransa kanssa uudessa tilanteessa: Hertta on ehtinyt korkeaan koiran ikään, eikä enää jaksa ulkoilla entiseen tapaan. Uutta on sekin, että perheessä on pieni koiratulokas, joka on jo löytänyt työhuoneen.
– Koirat vaistoavat ihmisten mielentilat todella tarkasti. He ovat aitiopaikalla kaikessa, mitä perheessä tapahtuu, mutta eivät onneksi kirjoita tai puhu julkisesti näistä asioista, Hotakainen sanoo.
Kari Hotakaisen sadussa susi miettii, miksi sitä pelätään, ja päättää vaihtaa roolia. Kuvittaja: Anne Pikkov.
Loimaan kautta New Yorkiin
Satukirjan ja aikuisille suunnatun yhteiskunnallisen romaanin kirjoittaminen ovat Kari Hotakaisen mielestä erilaisia prosesseja. Satua kirjoittaessaan hänen on seurattava sadun logiikkaa.
Aikuisten romaaneissa kertomuksen taustalla on usein yhteiskunnallinen tai moraalinen ongelma, joka selittää ihmisten käytöstä. Kirjailija saattaa selvittää henkilöhahmonsa vaikuttimia laajastikin: romaanihenkilö tekee jotakin, koska häntä on kohdeltu väärin tai jokin tapahtuma on satuttanut häntä lapsuudessa.
Sadun logiikassa tällaista selittämistä ei tarvita.
– Esimerkiksi uuden kirjani ”Pako sikalasta” -tarinan päähenkilö on sika, josta kerrotaan vain, että hän on erittäin kova syömään. Kuultuaan, että isäntä ja emäntä ovat käyneet ABC-huoltamon ruokalinjastolla, hän alkaa haaveilla laajemmasta ruokavaliosta. Tarina lähtee etenemään siitä ilman, että lukijalle selvitetään mitään muita asioita.
Elämän hankalissa kohdissa olen miettinyt, että olisipa kiva olla koira, jolla ei olisi asuntolainaa.
Sadun logiikka tuo kertomukseen myös reaalimaailmasta poikkeavia lainalaisuuksia. Kirjoittaessaan Hotakainen tavoitteli lapsen tapaa havainnoida ja sitä, miten lapsi kertoisi tarinaa: bussi sihahtaa pysähtyessään, kun päähenkilöt menevät Loimaan kautta New Yorkiin.
Hotakainen kertoo kuuntelevansa tarkasti, miten hänen nelivuotiaan lapsenlapsensa tarinat etenevät: paikat, asiat ja henkilöiden roolit muuttuvat vikkelästi, eikä muutoksia selitetä mitenkään. Puhuessaan hän nostaa kahvilan pöydän koristekukkaa.
– Lapsi saattaa sanoa, että tämä tässä on Eiffelin torni, mutta tarvittaessa se voi olla myös päiväkoti. Kun en tyrmää, että tuo ei voi olla totta, vaan menen mukaan juttuun, siitä tulee hänen ja minun yhteinen rikas maailma.
Lehmä ja sika joutuvat työttömiksi
Halu muuttaa omaa elämää tai toive, että voisi olla joku muu, on läsnä monessa Kari Hotakaisen sadussa. Lakritsitehtaan johtaja haluaisi olla hiiri ja elää kaksoiselämää. Susi miettii, miksi sitä pidetään pelottavana, ja yrittää vaihtaa roolia. Lehmä ja sika joutuvat työttömiksi, ja selviytyäkseen muutoksessa niiden pitää opetella puhumaan kuin ihmiset.
Hotakaisen mukaan hän koki nuorempana puhumisen hankalaksi, ja aiheen käsitteleminen sadun muodossa tuntui luontevalta. Myös toive olla joku muu on ollut omakohtainen.
– Elämän hankalissa kohdissa olen miettinyt, että olisipa kiva olla koira, jolla ei olisi asuntolainaa ja velvoitteita.
Hotakainen luonnehtii itseään vaistonvaraiseksi kirjoittajaksi. Kun hän kirjoittaa romaania, ”tietoinen Kari” haluaa käsitellä jotain teemaa, mutta ”tiedostamaton Kari” vie kertomusta yllättävään suuntaan. Myös saduissa tapahtuu asioita, joita hän ei ollut suunnitellut.
– Pyrin siihen, että sadut ovat valoisia ja monipuolisia, ja että aikuinen löytää niistä asioita, joita lapsi ei löydä. Sellaisia satuja oli kiva lukea, kun omat tyttäreni olivat lapsia, vaikka niissä tapahtui kaikenlaista hullua.
Kari Hotakainen kertoo kuuntelevansa tarkasti, miten hänen nelivuotiaan lapsenlapsensa tarinat etenevät. Punatiilirakennus on osa Kohtauspaikat-nimistä Helsingin taidemuseolle kuuluvaa teosta.
Uusi lemmikki syntyy kuolleen koiran karvoista
Myös aikuinen tarvitsee Kari Hotakaisen mielestä satujen maailmaa. Tämän kertoo hänen kirjansa alaotsikko: Satuja aikuisille ja lapsille. Hotakainen valaisee satujen merkitystä henkilökohtaisella esimerkillä, joka liittyy yhteen kirjan satuun.
Hotakainen ei tiedä, kuinka pitkään huonokuntoinen Hertta-koira on vielä hänen luonaan. Naurulokki ja pastori huvipuistossa -kirjassa on koiran kuolemaa käsittelevä satu ”Ei sitä noin vain kuolla ja hulluksi tulla”. Sen kirjallisena esikuvana on yhdysvaltalaisen kirjailijan Lydia Davisin mininovelli.
– Davisin novellissa koiran kuolemaa sureva perhe kerää kotiin jääneitä koirankarvoja ja tekee niistä uuden koiran. Hän kuvaa häikäisevästi ja lohdullisesti luopumiseen liittyvää surua ja sitä, miten voimme rakentaa edesmenneen läheisemme jättämistä muistoista jotain uutta.
Novelli sai Hotakaisen ajattelemaan, että hän voisi kirjoittaa omasta koirastaan ja sen kuolemasta jo etukäteen.
– Kun lähestyvä koiran kuolema ahdistaa, en välttämättä halua lukea asiaa käsittelevää väitöstutkimusta. Mutta kenties haluaisin lukea sadun, jossa kuvataan koiran menettämisen vaikeutta ja toisaalta sitä, että surussa on jotakin ikiaikaista ja lohdullista.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Jos koirani ei pääse taivaaseen, minäkään en halua sinne
PuheenvuorotVoiko koira päästä taivaaseen? Hilkka Olkinuora pohtii, mitä kristinusko ja kirkko sanovat lemmikeistä ja ikuisesta elämästä. Martti Lutherin mukaan ”koirallakin on ylösnousemuksessa kultainen häntä”.
