Kolumni: Jos koirani ei pääse taivaaseen, minäkään en halua sinne
Voiko koira päästä taivaaseen? Hilkka Olkinuora pohtii, mitä kristinusko ja kirkko sanovat lemmikeistä ja ikuisesta elämästä. Martti Lutherin mukaan ”koirallakin on ylösnousemuksessa kultainen häntä”.
Keskiajan skolastikot tarttuivat teologiaan kuin terrierit. Kaikkeen piti löytyä selitys. ”Ketkä voivat päästä taivaaseen? Ne, joilla on sielu. Mistä sielun tunnistaa? Kyvystä hymyillä. Mutta kun koirani tulevat minua eteisessä vastaan selvästi hymyillen? Ergo, eli siis: koirillakin on pääsy taivaaseen.” Näin puheli opettajani, dogmatiikan dosentti.
Myös Martti Luther arveli, että perisynnittömät eläimet voivat päästä taivaaseen eli Jumalan ennalleen asettamaan todellisuuteen, onhan ”jokaisella luodulla olennolla kuolematon sielu”. ”Koirallakin on ylösnousemuksessa kultainen häntä.”
Yhtäältä kysymys liittyy ymmärrykseemme luomakunnasta ja sen jakamattomasta arvosta. Tähän kirkko on alkanut vastata. Lemmikkinsä menettäneille on sururyhmiä. Kirkonportailla on joulusiunauksia ja koirakirkkoja, ja mitä teologiaan tulee, on avarassa Porvoon hiippakunnassa yhteen voff-messuun osallistunut itse piispakin.
Suomessa koirat torjutaan vielä alttareilta allergia- ja siivoussyistä. Mutta kiitos, kirkkoherra Torsten, että Jerri pääsi isäntänsä toivomuksesta hänen arkkunsa ääreen!
Toisekseen kysymys on yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen. Koira on nykyisin perheenjäsen ja työtoveri, ei pelkkä eläin, joka ammutaan saunan takana. Maailmastamme kertoo paljon se, että Suomeen rekisteröidään nykyisin enemmän koiria kuin täällä syntyy lapsia. Kyseessä on aito tunneside, monelle ainoa mahdollisuus kohdata ehdotonta rakkautta.
Kun näimme pakolaisten kävelevän Ukrainasta lemmikkejään kantaen, havahduimme: ”En mene pommisuojaan, kun koirani ei pääse sinne. Me elämme ja kuolemme yhdessä.” Kertoo yhteiskuntamme ynseydestä, että vaikka koira olisi mielenterveyskuntouttaja tai ainoa ystävä, vaadimme varattomia luopumaan koirasta ”elämästä meidän verorahoillamme”.
Kun vauvamme kuoli, koiraihmiset lohduttivat uskaliain sanoin.
Kolmanneksi kysymys on sielunhoidollinen ja teologinen. Ihmiset kuvaavat kuolleita lemmikkejään jopa sydämellisemmin kuin poismenneitä puolisoitaan, ja maailmalla muisteluiden päätökseksi on vakiintunut somessa: ”Sateenkaarisillalla tavataan.”
Kun vauvamme kuoli, koiraihmiset lohduttivat uskaliain sanoin: ”Tiedän tunteesi. Minultakin on kuollut koira.” Ei-koiraihmiset pöyristyivät tajuamatta, että eihän tässä aseteta luontokappaletta ihmisen yli, vaan rinnastetaan yli hyökyvät surut. Luopumisen kipu on aito, ja siinä opitaan käymään läpi kaikki surun vaiheet syyllisyydestä suostumiseen.
Miten koirien siis kuoltuaan käy? Koirien taivaspuolueen ikoneita ovat kuvat kahdesta Franciscuksesta, pyhästä ja paavista, eläimiä sylissään: Hyvin käy.
Kristityt näyttävät heiluttelevan taivaan avaimia ja tuomitsevan toisiaan tulimereen, joten täytyy olla mahdollista liittyä myös siihen jälleennäkemiseen, mitä somen meemi kuvaa: ”Jonain päivänä kaikki elämäni koirat juoksevat minua sateenkaarisillalla vastaan. Ja se on oleva suuri päivä.”
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lemmikin kuolema surettaa kuin minkä tahansa perheenjäsenen poismeno: ”Kissan menettäminen oli kovempi paikka kuin joidenkin ihmisten”
Hyvä elämäLäheisen eläimen hyvästelleet lukijat kertovat tuskasta, yksinäisyydestä ja tunteidensa vähättelystä. ”Työkaverini totesi, että mitä sinä jotain eläintä suret, kun ihmisiäkin kuolee. Silloin piti taistella, etten olisi motannut häntä.”
