Kertomukset marttyyrien kokemista julmuuksista ovat toimineet kristityille esimerkkinä horjumattomasta uskosta – marttyyrikuolemaa pidettiin ohituskaistana taivaaseen
Marttyyrikertomukset olivat keskiajalla niin suosittuja, että tutkija Harri Söderholm kutsuu niitä tuon ajan kioskikirjallisuudeksi. Joissakin kertomuksissa on selvä sadistinen vivahde.
Tämä tarina ei sovi herkimmille.
Otetaan kaunis teinityttö, johon vaikutusvaltainen mies iskee silmänsä. Tyttö torjuu ahdistelut ja kosinnat, vaikka hänen isänsäkin saattaa painostaa häntä suostumaan. Mies siirtyy sanallisesta vonkaamisesta kovempiin keinoihin: vangitsemiseen, pahoinpitelyyn ja kidutukseen.
Tytön rinnat murskataan ja leikataan irti, häntä kieritetään hehkuvilla hiilillä. Lopulta tyttö kuolee. Tämä tyttö on Agatha.
Tai tyttö viedään bordelliin ja heitetään sitten tuleen – hän selviää ihmeellisesti vahingoittumattomana, mutta lopulta hänet surmataan lävistämällä hänen kurkkunsa. Tämä tyttö on Agnes.
Tai tyttöä piiskataan, minkä jälkeen hänet ripustetaan tuntikausiksi roikkumaan hiuksistaan ja hänen päähänsä kaadetaan sulaa lyijyä. Tytön luut murskataan pyörän avulla. Sitten hänet laitetaan pataan, jossa on sulaa lyijyä. Lopulta hänen päänsä lyödään irti. Tämä tyttö on Juliana.
Voi käydä myös niin, että tyttöä hakataan kepeillä ja hänen lihaansa raastetaan rautakammoilla niin, että luut tulevat näkyviin. Tyttöä poltetaan soihduilla, minkä jälkeen hänen raajansa sidotaan ja hänet upotetaan vesitankkiin. Hän kuolee vasta, kun hänen päänsä hakataan irti. Tämä tyttö on Margareeta.
Nämä ovat esimerkkejä kertomuksista, jotka olivat keskiajalla hyvin suosittuja ja levisivät ympäri Eurooppaa. Kertomusten tapahtumat sijoittuvat ensimmäisiin ajanlaskun alun jälkeisiin vuosisatoihin, jolloin kristinusko oli Rooman valtakunnassa vielä outo vähemmistöuskonto.
Kertomuksiin kuului olennaisesti myös se, miksi nuoret naiset torjuvat lähentelyt ja kosiskelut: he ovat kristittyjä, jotka ovat luvanneet itsensä Jeesukselle. Miehet taas harjoittavat vanhaa roomalaista uskontoa, jonka jumalille he vaativat kristittyjäkin uhraamaan.
Tytöt ovat paitsi kauniita myös sujuvasanaisia ja taipumattomia. He saattavat vastata esimerkiksi näin: ”Kristus antoi itsensä kuolemaan minun vuokseni, joten en halua mitään muuta niin paljon kuin kuolla Kristuksen vuoksi.” Tai näin: ”Lyötpä minua miten julmasti tahansa tai vaikka kidutat minua, Pyhä Henki on kanssani ja hänen avullaan nauran sille, mitä sinä teet.”
Vaikka kertomukset tuntuvat raaoilta, niissä on usein myös lieventävä elementti. Pahoinpidelty tyttö tuntuu ihmeellisesti selviävän kidutuksestaan. Sula lyijy tuntuu kylpyvedeltä, bordelliin viedyn tytön hiukset kasvavat peittäen hänen alastoman vartalonsa, taidolla rakennettu kidutusväline hajoaa, enkeli vierailee vankityrmässä lohduttamassa ja parantamassa.
Kirkon perusta lepäsi marttyyrien veren päällä
Tässä kerrotut versiot neitsytmarttyyreiden kovista kohtaloista ovat peräisin Jacobus de Voraginen 1200-luvulla kirjoittamasta pyhimyskertomusten kokoelmasta Legenda Aureasta, Kultaisesta legendasta. Teos levisi käännöksinä eri puolille Eurooppaa, ja sitä käytettiin esimerkiksi saarnojen valmistelussa. Sen vaikutus näkyy myös kirkkotaiteessa, jossa marttyyrien tunnuksena on usein jokin heidän kidutukseensa tai kuolemaansa liittyvä väline.
Yksi syy marttyyrikertomusten suosioon keskiajalla oli niiden elävä kerronta, arvioi keskiajan kulttuurihistorian dosentti Marika Räsänen Turun yliopistosta. Hänen mukaansa väkivaltaiset ja raa’atkin kertomukset kristittyjen kärsimyksistä heijastelivat tuon ajan yhteiskuntaa. Samalla ne rohkaisivat ja toivat ihmisille lohtua heidän omissa kärsimyksissään.
Räsäsen mukaan voisi myös ajatella, että marttyyrit ja muut pyhimykset olivat eräänlainen turvaverkko aikana, jolloin sairauksien hoito oli alkeellista eikä sosiaaliturvaa ollut.
Edelleenkin joidenkin marttyyripyhimysten kärsimä kidutus tekee ihmisten mielikuvissa heidät päteviksi auttamaan juuri tietynlaisissa vaivoissa. Aikojen saatossa esimerkiksi Agathasta, jonka rinnat ruhjottiin, on tullut rintasyöpäpotilaiden uskottu ja Lucian, jolta puhkaistiin silmät, uskotaan suojelevan näkövammaisia.
Kristityn täytyi olla valmis uhraamaan itsensä, vaikka se ei olisi varsinaiseen marttyyrikuolemaan johtanutkaan.
Keskiajan kirkossa ja hengellisyydessä marttyyrien antama malli oli tärkeä, Räsänen arvioi.
– Keskiajalla ajateltiin, että koko kirkon perusta lepäsi varhaiskristillisten marttyyrien veren päällä, ja marttyyrejä ihannoitiin. Kristityn täytyi olla valmis uhraamaan itsensä, vaikka se ei olisi varsinaiseen marttyyrikuolemaan johtanutkaan.
– Kirkko levitti tätä mallia. Marttyyrien haudat olivat suosittuja pyhiinvaelluskohteita, heistä saarnattiin heidän juhlapäivinään ja myös kirkkotaide kertoi heidän tarinoitaan.
Marttyyrikuolemaa tavoiteltiin
1300-luvulla elänyt Katariina Sienalainen on Marika Räsäsen mukaan hyvä esimerkki siitä, millainen vaikutus marttyyrikertomuksilla oli. Katariina ihaili varhaiskristillisiä neitsytmarttyyreitä, kuten edellä kerrottujen tarinoiden Agnesia ja Margareeta Antiokialaista, ja Roomassa kulkiessaan eläytyi näiden kohtaloon. Hän olisi halunnut itsekin kokea marttyyrikuoleman.
Katariinan askeesi ja hänen itse valittu kärsimyksensä Kristuksen seuraamiseksi olivatkin Räsäsen mukaan paljolti juuri varhaisten marttyyrien inspiroimaa – ilmeisesti Katariina nääntyi lopulta nälkään vuosia jatkuneen ankaran paastoamisen seurauksena. Marttyyria hänestä ei tullut, mutta tunnettu pyhimys kyllä.
Toinen keskiajan tunnettu pyhimys, Franciscus Assisilainen, halusi monien muiden lailla lähteä lähetystyöhön paikkoihin, joissa voisi vielä kokea marttyyrikuoleman – se ei vain ollut enää katolisen kirkon hallitsemassa Euroopassa kovin helppoa, eikä tullut Franciscuksenkaan osaksi.
– Myös kirkossa havaittiin tämä ongelma, että uskon palossa olevat ihmiset olisivat halunneet marttyyreiksi. Koska se ei ollut enää käytännössä mahdollista, marttyyreiden rinnalle syntyi uusi tunnustajapyhimysten kategoria, Räsänen kertoo.
Se, kuka marttyyriksi kelpaa, riippuu siitä, keneltä kysytään. Uskonsa puolesta kuoli keskiajalla lukemattomia ihmisiä, mutta useimmat heistä tuomittiin ja tapettiin kirkon toimesta harhaoppisina. Esimerkiksi kataarien käännyttämiseksi 1200-luvulla tehdyllä ristiretkellä Etelä-Ranskassa surmattiin arvioiden mukaan jopa satoja tuhansia ihmisiä.
Keskiajan ehkä tunnetuin marttyyri Jeanne D’Arc poltettiin roviolla Ranskan ja Englannin välisen sodan tuoksinoissa. Pyhimys hänestä tuli virallisesti vasta 1900-luvulla. Sen sijaan 1200-luvulla elänyt Pietari Veronalainen kelpasi marttyyriksi ja julistettiin pyhimykseksi vain vajaa vuosi kuolemansa jälkeen. Hän oli dominikaaniveli, joka kulki saarnaamassa harhaoppisina pidettyjen lahkojen parissa ja surmattiin eräällä saarnamatkallaan.
Ranskan puolesta taistelleen Jeanne D’Arcin kohtalo on Räsäsen mukaan hyvä esimerkki siitä, kuinka uskonto ja politiikka ovat usein kietoutuneet toisiinsa. Toinen kuuluisa esimerkki on 1400-luvulla Firenzessä kansaa villinnyt dominikaaniveli Girolamo Savonarola, joka tuomittiin harhaoppisena roviolle.
Kiinnostus marttyyrejä kohtaan ei vähentynyt uuden ajan alussakaan, jolloin reformaatio ja katolinen vastareformaatio vaativat omat uhrinsa.
– Ehkä kahden kirkon törmäys ja läntisen kristikunnan pirstoutuminen vaikuttivat siihen, että kiduttamista alettiin kuvata entistäkin raaemmin ja mässäilevämmin. Marttyyrikuolema nähtiin hyvin vahvana tapana puolustaa omaa uskoa, ja marttyyrikuvaukset ehkä jopa rohkaisivat ihmisiä siihen, että tällaisetkin kärsimykset voidaan käydä läpi, Räsänen sanoo.
Sadismia ja sukupuolittunutta väkivaltaa
Monet rakastetuimmista pyhimyksistä keskiajalla olivat marttyyrejä. Heidän suosiostaan meillä Suomessakin on edelleen näkyviä muistutuksia – keskiaikaisia kivikirkkoja. Esimerkiksi Pyhän Laurin kirkot Vantaalla ja Lohjalla on omistettu 200-luvulla eläneelle Laurentiukselle, roomalaiselle diakonille, joka tarinan mukaan grillattiin kuoliaaksi. Turun Pyhän Katariinan kirkko puolestaan on saanut nimensä Katariina Aleksandrialaiselta, oppineelta neitsyeltä, joka päihitti väittelyssä joukon viisaita miehiä ja jota kidutettiin piikkipyörällä. Lopulta hänen päänsä lyötiin irti, ja haavasta virtasi veren sijasta maitoa. Harmi vain, että ainakin Katariinan tarina on puhdasta legendaa.
Myös tämän jutun alussa kerrotut neitsytmarttyyreiden julmat kohtalot lienevät myöhäisantiikissa tai keskiajalla syntyneitä ja muokkautuneita. Harri Söderholm, joka parhaillaan tekee väitöskirjaa varhaiskristillisestä marttyyri-ilmiöstä, kutsuu niitä oman aikansa kioskikirjallisuudeksi. Kieltämättä samankaltaisina toistuvat kertomukset runnelluista, kauniista tytöistä tuovat mieleen nykyiset tusinadekkarit, joiden suosikkiuhri on nuori nainen.
Söderholm toteaa, että joissakin marttyyrikertomuksissa on selvä sadistinen vivahde. Varsinkin neitsytmarttyyrien kohtaloissa voi hyvin nähdä myös sukupuolittunutta väkivaltaa.
– Voihan sitä myös kysyä, ketkä näitä kertomuksia keskiajalla kopioivat, kirjoittivat ja levittivät. No, munkit.
Kun tarina tuntuu emotionaalisesti voimakkaalta, se voi myös tuntua enemmän todelta.
Neitsyys on Söderholmin mukaan hyvä kirjallinen aihe, sillä se herättää tunteita. Marttyyrikertomuksissa on muitakin toistuvia teemoja, jotka vetoavat ihmisiin: väkivalta, veri, uhrautuva sankaruus ja me vastaan muut -asetelma.
– Ihmismielessä on tiettyjä psykologisia mekanismeja, jotka ikään kuin resonoivat näiden teemojen kanssa. Marttyyrikertomukset ovat tarinoita, jotka herättävät lukijassa ja kuulijassa reaktioita. Sen vuoksi ne myös muistetaan hyvin, ja niitä kerrotaan mielellään eteenpäin.
– Kun tarina tuntuu emotionaalisesti voimakkaalta, se voi myös tuntua enemmän todelta. Ja silloin, kun jokin tuntuu todelta, se voi myös saada kuulijan toimimaan tietyllä tavalla, seuraamaan esimerkkiä.
Osana väitöstutkimustaan Söderholm aikoo käyttää menetelmää, joka on vanhojen tekstien tutkimuksessa ennennäkemätön. Tarkoitus on silmänliikkeitä kuvaamalla selvittää, millaisia reaktioita marttyyrikertomukset herättävät meidän aikamme ihmisissä.
Marttyyriuden idea on edelleen merkityksellinen
Varhaisimmat marttyyrikertomukset ovat peräisin 100-luvun puolivälin vaiheilta. Selkeä marttyyrikertomusten tyyppi muovautui Söderholmin mukaan 200-luvulta alkaen. Niiden tuottaminen ei loppunut, vaikka kristinusko pääsi 300-luvulla keisari Konstantinus Suuren suosioon ja vainot loppuivat, eikä silloinkaan, kun viimeinen vainot kokenut sukupolvi kuoli.
Kävi päinvastoin: marttyyrikertomusten määrä vain kasvoi myöhäisantiikissa 400-luvulta alkaen. Syntyi tarinoita, joissa voi Söderholmin mukaan olla jokin historiallinen kova ydin, esimerkiksi väkivaltainen kuolema, mutta joiden todenperäisyyttä on mahdotonta enää selvittää.
– Kertomus väkivaltaisesta kuolemasta ikään kuin houkuttelee itseensä marttyyriaihelmia. Tästä on jonkin verran moderniakin aineistoa. Tutkijat ovat osoittaneet, kuinka Yhdysvalloissa vuonna 1999 tapahtuneiden Columbinen kouluampumisten uhreihin liittyvät tarinat ”marttyyristyivät” hyvin nopeasti tietyissä kristillisissä piireissä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on puolestaan ortodoksisessa kontekstissa tuottanut marttyyrikertomuksia ukrainalaisten sotilaiden sankariteoista.
Söderholm lisää, että marttyyri-ilmiö ei kuulu pelkästään kristinuskoon, vaan se löytyy monista muistakin uskonnoista. Jo ennen Jeesusta tai varhaiskirkon marttyyreitä uskonsa ja omiensa puolesta kuolleita oli niin juutalaisuudessa kuin antiikin filosofeissakin. Ja esimerkiksi 9/11-iskujen tekijät ovat omilleen marttyyreitä, eivät terroristeja.
– ”Martyrs are made”, eli ihminen ei voi tehdä itsestään marttyyriä, vaan sen tekevät hänen jälkeensä tulevat, jotka kertovat hänen tarinaansa tietyllä tavalla yhä uudelleen ja uudelleen, Söderholm sanoo.
– Kuka sitten on aito marttyyri? Tästä on kiistelty paljon esimerkiksi reformaatioon liittyen: 1500-luvulla oli paljon katolilaisten surmaamia protestanttimarttyyrejä ja toisin päin, ja myös protestanttien keskinäisissä kiistoissa syntyi marttyyrejä.
Kuolemalla tietyn asian puolesta marttyyri antaa takuun siitä, että tuo asia on totta ja arvokas.
Söderholmin mukaan on kiistelty myös siitä, voidaanko ihmistä pitää marttyyrinä, jos tämä on itse tappanut ihmisiä esimerkiksi sodassa tai edes aikonut tappaa. Tätä on kysytty esimerkiksi Dietrich Bonhoefferin kohdalla. Saksalainen pappi osallistui toisen maailmansodan aikana salaliittoon, joka aikoi surmata Adolf Hitlerin, ja hänet teloitettiin.
Se, että marttyyreista on kiistelty parituhatta vuotta, kertoo Söderholmin mukaan siitä, että marttyyriuden idea on edelleen ihmisille – ja kirkoille – merkityksellinen. Ilmiötä voi selittää niin, että kuolemalla tietyn asian puolesta marttyyri antaa eräänlaisen luotettavan takuun siitä, että tuo asia on totta ja arvokas. Jos niin moni kristitty on ollut valmis mieluummin kuolemaan kuin luopumaan uskostaan, eikö sen, mihin he uskovat, täydy olla totta?
Uskosta luopuneen kohtalo oli kova
Tästä päästäänkin kysymään, kuinka paljon näitä kristittyjä marttyyreita sitten kirkon alkuvaiheessa oli. Harri Söderholmin mukaan arviot kristittyjen vainojen laajuudesta ja uhrien määrästä vaihtelevat rajusti. Yleinen mielikuva, että kristittyjä olisi vainottu taukoamatta koko Rooman valtakunnan alueella lähes kolmensadan vuoden ajan ja näissä vainoissa olisi kuollut kymmeniätuhansia tai jopa satojatuhansia ihmisiä, on väärä.
Toiseen suuntaan vääristynyt on näkemys, että koska lähes kaikki marttyyreistä kertovat lähteet ovat kristittyjen kirjoittamia, kristittyjen vainot ovat pelkkä myytti.
– Ehkä totuus on jossakin näiden kahden näkemyksen välissä. Voi kysyä, miksi kristityt olisivat kirjoittaneet marttyyreistä niin pitkään ja niin valtavalla volyymillä, jos taustalla ei olisi aitoja kokemuksia kaltoinkohtelusta, kidutuksesta ja jopa tappamisesta, Söderholm sanoo.
– Ei kuitenkaan ole näyttöä siitä, että kristittyjä olisi vainottu jatkuvasti ja järjestelmällisesti. Tietyt kristittyjen tavat ja varsinkin se, että he kieltäytyivät uhraamasta jumalille ja osallistumasta keisarin kulttiin, aiheuttivat kuitenkin ongelmia. On hyvin mahdollista, että tällaisen epälojaaliudeksi tulkitun käyttäytymisen vuoksi kristityt ovat joutuneet oikeuden eteen ja heitä on tapettu.
Söderholmin mukaan voidaan puhua lähinnä kahdesta laajasta ja pidempiaikaisesta, valtiojohtoisesta vainojaksosta. Niistä ensimmäisen toimeenpani keisari Decius ja toisen Diocletianus sekä niin kutsutut tetrarkkihallitsijat. Oikeuden eteen kuulusteltaviksi joutuneet, kidutetut ja surmatut olivat lähinnä seurakuntien johtajia.
– Vainoissa kuolleiden määrää on mahdotonta arvioida. Ainakin kymmeniä, ehkä satoja. Mahdollisesti jopa tuhansia, Söderholm sanoo.
Marttyyrikuolema alettiin jo varhain nähdä eräänlaisena ohituskaistana taivaaseen, mikä tietysti lisäsi kristittyjen motivaatiota uhrata henkensä. Söderholm kertoo, että joissakin marttyyriuden kuvauksissa henkilö ei tunne tuskaa, vaikka hänen ruumistaan kidutetaankin, koska hänen sielunsa on jo taivaassa.
Tämä rovio on kuin takkatuli verrattuna helvetin liekkeihin.
Helvettiäkään ei unohdeta.
– Marttyyri saattaa sanoa kiduttajalleen, että voi kunpa tietäisit, miten pientä tämä nyt kokemani on verrattuna siihen, mitä voisin kohdata kuoleman jälkeen. Että tämä rovio on kuin takkatuli verrattuna helvetin liekkeihin.
– Marttyyrikertomukset muistuttavat myös siitä, mikä on niiden osa, jotka luopuvat uskostaan pelastaakseen henkensä. Heidän kohtalonsa tuonpuoleisessa on kova.
Pian marttyyreita alettiin kunnioittaa pyhinä ja ajatella, että he voivat taivaassa välittää ihmisten avunpyyntöjä Jumalalle. Jo 200-luvulla marttyyrien haudoille – todellisille tai sellaisina pidetyille – alettiin tehdä pyhiinvaelluksia. Niiden suosio räjähti 300-luvulla.
Ensimmäisiä suosittuja pyhiinvaelluskohteita olivat apostolien Pietarin ja Paavalin haudat. Perimätieto ja 100-luvun loppupuolella tai 200-luvun alussa kirjoitetut apokryfiset apostolien teot kertovat molempien kokeneen marttyyrikuoleman Roomassa.
Kidutus ja marttyyrikuolema on osa lähes kaikkien muidenkin apostolien tarinaa, eivätkä nekään kertomukset sovi herkimmille. Andreas esimerkiksi roikkui kaksi päivää ruoskittuna ristillä ja saarnasi sieltä väkijoukolle. Tuomas yritettiin surmata ensin sulatusuunissa ja lopulta lävistettiin. Ehkä kaikkein karmivin on Bartolomeuksen kohtalo: hänet nyljettiin ja sitten vielä ristiinnaulittiin.
Jacobus de Voragine: The Golden Legend. Penguin Books 1998.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Areenalle, roviolle, keskitysleirille – tinkimättömyys uskossa voi viedä kuolemaan, mutta marttyyrille se on myös tie taivaaseen
HengellisyysKristittyjen marttyyreiden ja kirkon harhaoppisina surmaamien joukossa on aina ollut myös naisia. Edes huoli omista lapsista ei ole saanut heitä kieltämään uskoaan.
