null Varhaisen kristinuskon nopea leviäminen on ihmetyttänyt sekä kirkkoisiä että historiantutkijoita – nämä asiat tekivät uudesta uskosta viraalin

Varhaisen kristinuskon nopea leviäminen on ihmetyttänyt sekä kirkkoisiä että historiantutkijoita – nämä asiat tekivät uudesta uskosta viraalin

Alussa kristillinen kirkko oli pieni ja marginaalinen, mutta kolmessa vuosisadassa se kasvoi Rooman valtakunnan pääuskonnoksi. Nopeaa leviämistä on selitetty muun muassa diakoniatyöllä, jota kristityt tekivät vaarallisten epidemioiden aikana.

Ensimmäisten kristittyjen ­aikana ­Jeesuksen seuraajat muodostivat pienen marginaaliryhmän, jonka sosiaalista asemaa on verrattu nykyajan Hare Krishna -liikkeeseen. Ennen vuotta 100 kristittyjen kokonaismäärä laskettiin tuhansissa. Vajaat kolmesataa vuotta myöhemmin kristinusko nousi Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi.

Vuoteen 300 jKr. mennessä kristinusko oli levinnyt niin laajalle, että keisari Diocletianus päätti yrittää tuhota liikkeen. Tämän yrityksen epäonnistuttua uusi hallitsija Konstantinus valitsi toisen tien ja antoi kristinuskolle suosituimmuusaseman.

Tällainen poliittinen käänne oli mahdollinen vain siksi, että merkittävä osuus imperiumin väes­töstä oli kristittyjä. Historiantutkijoiden summittaisen arvion mukaan Rooman valtakunnassa oli neljännen vuosisadan alkaessa kuusi miljoonaa kristittyä, mikä oli noin kymmenesosa sen silloisista asukkaista.

Nousu oli käsittämättömän nopea. Näin ajattelivat 300-luvun kirkkoisät, ja käsityksen jakaa moni modernin ajan historiantutkija.

Yhdysvaltalainen uskontososiologi Rodney Stark on toista mieltä. Starkin vastaus kristinuskon leviämiseen nousee olettamuksesta, että varhaiskirkkoon pätivät samat lainalaisuudet kuin nykyajan uusiin uskonnollisiin liikkeisiin. Raamatuntutkija Heikki Räisänen esittelee Starkin teorian vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassa Rosoinen Raamattu.

Vainoja, juoruja ja pilkkakirjoituksia

Lähtöruutu asettuu vuoteen 40 jKr., jolloin kristittyjä oli Rodney Starkin arvion mukaan noin tuhat. Tästä alkaen kristittyjen määrän on pitänyt kasvaa keskimäärin 40 prosenttia vuosikymmenessä vuoteen 300 saakka. Jokin teki kristinuskosta viraalin eli sai sen leviämään viruksen tavoin.

Jos kirkon kasvu noudatti tasaisen vauhdin taulukkoa, vuonna 50 kristittyjä oli 1 400, vuoden 100 alussa 7 500 ja vuonna 150 noin 40 000. 200-luvun alussa kristittyjen lukumäärä oli jo 218 000, vuonna 250 lähes 1,2 miljoonaa ja viimein vuonna 300 noin 6,3 miljoonaa.

Starkin laskelmien puolesta puhuu se, että hämmästyttävälle kasvutarinalle löytyy vertailukohta modernilta ajalta. Yhdysvalloissa vuonna 1830 perustettu mormonikirkko levisi sadan vuoden ajan 43 prosentin kasvuvauhdilla vuosikymmentä kohden.

Ihmeparantumisilla, profetoimisella ja kielillä puhumisella saattoi olla filosofisia argumentteja suurempi merkitys kristinuskon leviämiselle. – Eksegetiikan professori Ismo Dunderberg

Helsingin yliopiston eksegetiikan ­professori Ismo Dunderberg toteaa, ettei lähtötilanne ollut kirkon kannalta helppo. Kirkon varhaisina vuosisatoina kristityksi kääntymistä harkitseva joutui varautumaan siihen, että saattoi joutua vainotuksi uskonsa tähden.

Monet kristityt vetäytyivät tai joutuivat sivuun julkisista tehtävistä, koska he eivät halunneet osallistua virkoihin kuuluvaan perinteisille jumalille uhraamiseen. ­Kristittyjä arvosteltiin tämän vuoksi, sillä vanhojen rituaa­lien laiminlyönnin uskottiin kostautuvan yhteisöille erilaisina vastoinkäymisinä.

Vastustajat kirjoittivat kristityistä pilkkakirjoituksia ja levittivät pahantahtoisia juoruja, joiden mukaan näiden ehtoollinen oli kannibalismia ja seurakuntien yöllisissä kokouksissa harjoitettiin vapaata seksiä. Osa pilkkakirveen heiluttajista kuului yhteiskunnan eliittiin.

– Ihmiset olivat jollakin tasolla tietoisia kristinuskosta, mutta riittävän kaukana siitä, jotta tällaiset juorut saattoivat levitä, Dunderberg sanoo.

Kristityt uskonpuolustajat eli apologeetat vastasivat pilkkaan keisarille omistetuilla kirjoituksilla, jotka pyrkivät todistamaan kristinuskon muita tuon ajan uskontoja paremmaksi tai osoittamaan, ettei kristittyjen elämä poikennut merkittävästi ympäröivästä yhteiskunnasta.

– Apologeettojen tekstit olivat kristityille tärkeitä, ja siksi ne ovat säilyneet tähän päivään saakka. Tekstien vaikutuksesta muihin kuin antiikin ajan kristittyihin ei kuitenkaan ole säilynyt minkäänlaisia merkkejä, Dunderberg sanoo.

Kristinusko kiinnosti filosofisia etsijöitä

Nopeaa leviämistä on selitetty sillä, että antiikin ihminen oli ahdistunut ja hämmentynyt uskonnollinen etsijä, jonka kokemaan aatteelliseen tyhjiöön kristillinen usko vastasi. Tämä ajatus on monille suomalaisille tuttu Mika Waltarin fiktiivisestä romaanista Valtakunnan salaisuus. Kirjan roomalainen päähenkilö Markus Mezentius ryhtyy selvittämään Jeesuksen arvoitusta tutustut­tuaan Aleksandrian kirjastossa juutalaisten pyhiin kirjoituksiin ja messiasennustuksiin.

Ismo Dunderbergin mukaan nykyiset antiikin tutkijat eivät selitä kristinuskon leviämistä uskonnollisella etsinnällä, vaikka historialliset lähteet tuntevatkin joitakin teoriaan sopivia henkilötarinoita.

Tunnetuin heistä oli 100-luvulla elänyt kristitty filosofi Justinos Marttyyri, joka kertoi tutustuneensa kaikkiin oman aikansa filosofisiin koulukuntiin ennen kuin löysi vastauksen etsintäänsä kristinuskosta. Samalta ajalta on säilynyt myös Peregrinos-nimisen kyynikkofilosofin kertomus. Hän kulki samankaltaisen etsijän polun kuin Justinos, mutta kristinuskoon kääntyminen jäi hänellä ohimeneväksi vaiheeksi.

– Meille säilyneissä filosofisten etsijöiden kertomuksissa kristinuskosta vakuuttuminen liittyy usein hurmosilmiöön kuten ihmeparantumisen, profetoimisen tai kielillä puhumisen kokemukseen. Tällaisilla ilmiöillä saattoi olla filosofisia ­argumentteja suurempi merkitys kristinuskon leviämiselle, Dunderberg sanoo.

Dunderbergin mukaan tiedämme kohtalaisen paljon siitä, mihin antiikin ihmiset uskoivat, mutta yleiskuvan saaminen erilaisten uskomusten kannatuksesta kansan syvissä riveissä on ­vaikeaa.

Antiikin filosofit tavoittelivat tasapainoista olotilaa, johon liittyi kyky tunteiden ja mielenliikkeiden arvioimiseen. Tällaista mielentilaa kutsuttiin eudaimoniaksi, ja sen saavuttaminen johti hyvään elämään. Filosofien mukaan ihminen saattoi vaikuttaa omiin reaktioihinsa, mutta heidän opetuksiaan ei voi Dunderbergin mukaan verrata nykyisiin psykoterapioihin. Kyse oli pikemminkin elämäntyyleistä, joita eri koulukuntien kannattajat noudattivat.

– Valistuneet ihmiset poimivat hyviksi koke­miaan ajatuksia sieltä ja täältä, mutta emme tiedä, kuinka laajasti populaarifilosofeja ja heidän koulukuntiaan tunnettiin.

Paavalin kohdeyleisö oli hyvin koulutettu

Arkielämässä turvauduttiin monenlaisiin maagisiin rukous- ja rakkausloitsuihin. Sukulaisten ja hengenheimolaisten yhteisiä aterioita järjestettiin temppeleissä, ja niihin kuului jumalille osoitettu uhri tai kunnianosoitus. Uhraaminen jumalille saattoi liittyä myös arkisiin aterioihin.

Osa väestöstä kuului uskonnollisiin ryhmiin, jotka noudattivat salaisia riittejä. Osa ryhmistä ylitti yhteiskunnallisia rajoja, mutta moni ryhmä liittyi jäsenten luokka-asemaan. Dunderberg mainitsee laajalle levinneen Mithra-kultin, joka vetosi erityisesti sotilaisiin.

Rooman keisarille osoitettu kunnioitus liikkui uskonnon ja politiikan rajamaastossa. Kaupungit kilpailivat siitä, kenelle myönnettiin oikeus rakennuttaa temppeli keisarin kunniaksi.

– Erilaisia jumaluuksia oli paljon, mutta on epäselvää, kuinka vahvasti tavallinen antiikin ihminen uskoi niihin. Monet säilyneet hautakirjoitukset, myös juutalaisten, olivat sävyltään varsin lakonisia. Niistä ei välity kuvaa yleisestä uskosta sielun kuolemattomuuteen, Dunderberg sanoo.

Jännitteisyyden valtakulttuurin kanssa on oltava optimaalinen, jotta takamatkalta lähtevä uusi uskonto voi menestyä. – Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola

Yhden yleisen selityksen mukaan kristinusko levisi varsinkin alemmissa yhteiskuntaluokissa. Dunderberg toteaa kuitenkin, että uudet uskonnolliset liikkeet vetivät puoleensa ennen muuta hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka kuuluivat keskimääräistä ylempään yhteiskuntaluokkaan. Heidän läsnäolonsa sai myös tavallisen kansan kiinnostumaan.

Antiikin maailmassa koulutus ja varallisuus kulkivat käsi kädessä, vaikka myös pienellä osalla orjista oli mahdollisuus opintoihin. Suhteellisen harva osasi lukea, ja luku- ja kirjoitustaidon perusteet ylittävää koulutusta oli tarjolla niukasti.

Uuden testamentin tekstien kohdeyleisö koostui varsin hyvin koulutetuista ihmisistä. Jo kristinuskon ensimmäisiltä vuosikymmeniltä säilyneet apostoli Paavalin kirjeet on kirjoitettu kohtalaisen sivistyneelle kohderyhmälle, Dunderberg toteaa.

Kääntymisen kynnys oli juutalaisuutta matalampi

Nykyisten historiantutkijoiden katse kiinnittyy Ismo Dunderbergin mukaan kristinuskon juutalaisiin juuriin. Kristinusko levisi erityisen nopeasti sellaisissa kreikkalaisissa ja roomalaisissa kaupungeissa, joissa eli juutalainen yhteisö.

Antiikin maailmassa oli hienoa olla kiinnostunut idän suunnalta tulevista uusista uskonnoista, joilla oli pitkä historiallinen tausta. Myös juutalaisuuteen liittyvä messiaan odotus tunnettiin laajasti.

– Juutalaisuus tiedettiin vanhaksi uskonnoksi, jonka noudattaminen edellytti ihmiseltä korkeatasoista moraalia ja henkistä kurinalaisuutta. Monet ei-juutalaiset antiikin kirjoittajat ihailivat juutalaisuutta, vaikka se ei kuulunut Rooman valtakunnan virallisiin uskontoihin, Dunderberg ­sanoo.

Kristinuskossa oli Dunderbergin mukaan sopiva yhdistelmä jo ihmisille tuttuja juutalaisuuden elementtejä, mutta samalla se oli riittävän erilainen kuin muut juutalaisuuden suunnat.

Ilman apostoli Paavalia kristinusko olisi voinut jäädä yhdeksi messiaanisen juutalaisuuden alaryhmäksi. Yksi merkittävä asia oli se, että hänen perustamansa seurakunnat eivät vaatineet juutalaisuuden ulkopuolelta tulleilta kristityiltä ympärileikkausta eivätkä sapatin ja ruokasääntöjen noudattamista.

– Sisäänpääsyriitiksi kelpasi kristillinen kaste ja usko siihen, että Jeesus on messias. Kristinuskoon kääntymisen kynnys muodostui huomattavasti juutalaisuutta matalammaksi. Erilaista oli myös se, että kristinusko oli missionaarinen liike, joka hankki aktiivisesti uusia kannattajia.

Dunderberg mainitsee vielä tutkimuslinjan, jonka mukaan kulttuurisessa läpilyönnissä auttoi myös kristinuskon yhdenmukaistuminen ja kirkkoinstituution kehittyminen komentoketjuineen.

– Kristityistä ei olisi ollut keisari Konstantinukselle hyötyä, jos kristinusko olisi koostunut vielä 300-luvulla eri suuntiin vellovista liikkeistä. Siksi Rooman valtakunta alkoi tukea kristinuskon yhtenäisyyspyrkimyksiä ja vastavuoroisesti kirkko alkoi tukea Roomaa.

Uudenlaista, mutta ei liian eksoottista

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola luonnehtii sosiologi Rodney Starkin väitettä varhaisen kristinuskon ja modernien uus­uskontojen samankaltaisesta leviämisestä roh­keaksi. Tiedeyhteisössä Starkin teoria on osin kiistanalainen.

– Tutkimuksen valtavirta on selittänyt uus­uskontojen leviämistä nimenomaan niiden ympäristöön liittyvillä tekijöillä, kuten kulttuurin murroksilla ja kriiseillä, jotka luovat kysyntää ­uusille alakulttuureille. Stark kääntää kuitenkin katseen yhteisöihin itseensä ja etsii menestystekijöitä niiden sisältä, Ketola sanoo.

Ketola jakaa Starkin näkemyksen, jonka mukaan on olemassa tärkeitä ja yleispäteviä mekanismeja, jotka selittävät uuden uskonnollisen liikkeen kasvua. Sellaisia ovat esimerkiksi liikkeen ja valtakulttuurin välinen jännite, uus­uskonnon tarjoama kokemuksellisuus ja siihen liittyvät sosiaaliset siteet.

Alkuvaiheessa uususkonto kantaa tavallisesti kielteistä leimaa, joka voi näkyä siihen kohdistuvana pilkkana, juoruina tai eriasteisena syrjintänä.

– Jännitteisyyden valtakulttuurin kanssa on oltava optimaalinen, jotta takamatkalta lähtevä uusi uskonto voi menestyä. Liikkeen pitää pystyä tarjoamaan jotakin uudenlaista, erityistä ja ainutlaatuista, Ketola sanoo.

Toisaalta uskonnollinen liike ei saa olla liian eksoottinen. Esimerkiksi täysin autenttinen versio hindulaisuudesta ei menesty länsimaissa, mutta kastijärjestelmästä ja puhtaussäännöistä irtautunut Äiti Amma -liike on jo eri asia. Antiikin Roomassa juutalaisuus kiehtoi monia, mutta liittymisen kynnys oli korkea juutalaisen lain yksityiskohtaisuuden vuoksi.

Usko levisi naisten verkostoissa

Menestyviä uusia liikkeitä leimaa vahva kokemuksellisuus, jota ihmiset eivät ehkä löydä vakiintuneista uskonnollisista yhteisöistä. Kimmo Ketola mainitsee kristilliset vähemmistökirkot, joiden alkuvaiheissa dramaattiset kääntymiskokemukset ovat yleisiä. Liikkeiden vakiin­tuessa kääntymyksen korostaminen tavallisesti ­liudentuu.

Orpojen, leskien, vankien ja muukalaisten auttaminen oli jo varhaisissa seurakunnissa hyvin organisoitua. – Eksegetiikan professori Ismo Dunderberg

Uusien uskonnollisten liikkeiden leviämiseen vaikuttaa myös niiden kyky luoda sosiaalisia siteitä. Selvät rajat muuhun yhteiskuntaan vahvistavat siteitä yhteisön jäsenten välillä, mutta jos rajat ovat liian jyrkät, ne estävät verkostojen luomisen liikkeen ulkopuolelle, ja edessä on näivettyminen.

Monet uudet liikkeet leviävät jo olemassa olevien verkostojen kautta. Stark on kiinnittänyt huomiota siihen, että antiikin Roomassa kristityiksi kääntyi paljon sivistyneitä naisia. Todennäköisesti kristinusko levisi heidän sosiaalisten verkostojensa avulla.

Ketola kiinnittää huomiota myös siihen, millä tavalla uskonnolliset yhteisöt luovat jäsenilleen osallisuutta.

– Liike tuskin leviää kovin nopeasti, jos sen rakenne on hierarkkinen ja uudella jäsenellä on pitkä matka siihen, että hän voi toimia aktiivisesti liikkeen hyväksi.

Varhaiset kristityt loivat ylikansallisen yhteisön, joka tarjosi ihmisille turvaa. Tänään noin kolmannes maailman ihmisistä on kristittyjä.

Varhaiset kristityt loivat ylikansallisen yhteisön, joka tarjosi ihmisille turvaa. Tänään noin kolmannes maailman ihmisistä on kristittyjä.

Tautiepidemiat käänsivät katseen diakoniatyöhön

Antiikin ihmisen olisi todennäköisesti ­helppo samastua ahdinkoon, johon koronapandemia ajoi maailman vuonna 2020. Nimittäin vaarallinen tauti­epidemia, jota on arveltu isorokoksi, levisi Rooman valtakunnassa vuosina 165–180 surmaten mahdollisesti jopa kolmanneksen väestöstä. Seuraava epidemia, mahdollisesti tuhkarokko, verotti väestöä 250-luvulla.

Epidemioiden aikana kristillinen diakoniatyö kiinnitti aikalaisten huomion, uskontososiologi Rodney Stark sanoo.

Sekä kristittyjen että pakanoiden kirjoitta­mien kuvausten mukaan pakanat torjuivat sairaat luotaan ja pakenivat jopa omien rakkaittensa luota. Tämän seurauksena ihmiset menehtyivät ilman, että kukaan yritti hoitaa heitä. 160-luvun suurepidemian aikana jopa kuuluisa ateenalainen lääkäri pakeni kaupungista omalle maa­tilalleen.

Kristityt sen sijaan eivät jättäneet sairaita ja kuolevia oman onnensa nojaan vaan vierailivat sairaiden luona ja hoitivat heitä. Kristittyjen kirkkohistorioitsijoiden mukaan moni pappi, diakoni ja tavallinen seurakuntalainen sai tällä tavoin tartunnan ja menetti henkensä.

Myötätunto ja auttaminen eivät kohdistuneet vain toisiin kristittyihin vaan ylittivät uskonnolliset rajat. Sekä kirkkoisät että kristinuskon vastustajat uskoivat, että tämä edesauttoi kristinuskon leviämistä, ja moni nykytutkija on samaa mieltä.

– Kristityt pitivät köyhien ja kärsivien auttamista erittäin tärkeänä. Orpojen, leskien, van­kien ja muukalaisten auttaminen oli jo varhaisissa seurakunnissa hyvin organisoitua, professori Ismo Dunderberg sanoo.

Vaikka sairaiden hoitaminen ei olisi tuonut uusia käännynnäisiä, ravinnon ja puhtaan veden saamisesta huolehtiminen todennäköisesti vähensi kuolleisuutta kristittyjen keskuudessa verrattuna niihin, joita ei hoidettu. Tämän seurauksena kristittyjen osuus väestöstä saattoi kasvaa epidemioiden aikana.

– Kristityt olivat onnistuneet luomaan ylikansallisen yhteisön, joka pystyi toimimaan kriiseissä paremmin ja tarjoamaan ihmisille parempaa turvaa kuin Rooman valtakunnan viralliset tahot, Dunderberg sanoo.

Ajatus Jeesuksesta syntien sovittajana oli antiikin ihmiselle ymmärrettävä, mutta erilainen

On vaikeaa arvioida jälkikäteen, miten puoleensavetäväksi antiikin ihminen koki kristillisen sanoman Jeesuksesta. Eksegetiikan professori Ismo Dunderberg toteaa, että meille säilyneet kirjalliset lähteet valottavat kysymystä kapeasti. Ne kertovat vain vähän siitä, minkälaisiin ajatuksiin sellaiset ihmiset tarttuivat, jotka eivät olleet uskontojen asiantuntijoita.

Dunderberg nostaa esiin kaksi kristillisen sanoman piirrettä, jotka saattoivat jouduttaa kristinuskon leviämistä. Ensimmäinen on varhaiskirkon nopea irrottautuminen Jeesus-liikkeen galilealaisista juurista.

– Kristinusko ei ole ollut koskaan etninen tai johonkin paikkaan kiinnittynyt uskonto. Tämä saattoi tehdä siitä monia antiikin uskonnollisia suuntauksia helpommin lähestyttävän ja samastuttavan.

Toinen kosketuspinta saattoi löytyä ajatuksesta, jonka mukaan Jeesuksen ristinkuolema oli sovitusuhri ihmisten syntien edestä. Dunderbergin mukaan antiikin ihminen ei vieroksunut ajatusta, jonka mukaan ihmisen ja jumalan rikki menneen suhteen voi korjata uhrin avulla. Kaupunkeja kohdanneita vastoinkäymisiä selitettiin sillä, että ihmiset olivat loukanneet jumalia. Jumalat pyrittiin lepyttämään eläinuhrien avulla.

Dunderbergin mukaan osa antiikin filosofeista oli vaivautuneita eläimiin kohdistuvasta väkivallasta, mutta eläinten uhraamisesta luovuttiin vasta kristinuskon leviämisen myötä.

– Ajatus syntien sovittamisesta syntiuhrilla ei ollut epätavallinen, mutta kristillinen sanoma uhrista, joka on annettu puolestamme, oli antiikin maailmassa erilainen, Dunderberg sanoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi