null Katariina Sienalainen eli ihmeidentäyteisen elämän ja nääntyi kuoliaaksi – mikä hänessä ja muissa pyhimyksissä kiinnostaa?

Osa Bill Violan videoteoksesta Catherine’s Room. Teos on parhaillaan esillä Amos Rexissä Helsingissä. Kuva: Kira Perov / Bill Viola Studio.

Osa Bill Violan videoteoksesta Catherine’s Room. Teos on parhaillaan esillä Amos Rexissä Helsingissä. Kuva: Kira Perov / Bill Viola Studio.

Katariina Sienalainen eli ihmeidentäyteisen elämän ja nääntyi kuoliaaksi – mikä hänessä ja muissa pyhimyksissä kiinnostaa?

Pyhimykset voivat olla tukiverkosto, moraalisia kompasseja, esirukoilijoita ja elävän uskon esimerkkejä.

Viidellä videonäytöllä nainen elää yksinäistä, hidasta ja aina samanlaisena toistuvaa elämää aamusta iltamyöhään. Herättyään hän joogaa, iltapäivällä ompelee, auringonlaskun aikaan kirjoittaa, illalla sytyttää rukouskynttilät ja iltayöstä käy nukkumaan. Ulkomaailma on läsnä vain pienenä pilkahduksena ikkunasta. On kuin katsoisi modernia nunnan kammiota, pysähtyisi osallistumaan hiljaiseen erakkoelämään.

Kyse on Amos Rexissä esillä olevasta amerikkalaisen videotaiteilija Bill Violan teoksesta Catherine’s Room (2001). Teoksen nimi viittaa Italian Sienassa 1300-luvulla eläneeseen Katariina Sienalaiseen, yhteen katolisen kirkon tunnetuimmista pyhimyksistä. Katariina ei ollut nunna vaan dominikaanien sääntökuntaan kuulunut maallikkosisar. Oma hiljainen tilansa hänellä silti oli – ja sellaisen voi hänen neuvonsa mukaan jokainen rakentaa: ”Tee itsellesi omaan mieleesi kammio, josta sinun ei tarvitse koskaan tulla ulos.”

Nykytaiteessa pyhimyksiä ei näe kovinkaan usein. Keskiajalla ja renessanssissa pyhimysten elämäntarinat – ja usein myös kuolemantarinat – kuuluivat kuvataiteilijoiden keskeiseen repertuaariin, sillä kirkko oli monille tärkeä työllistäjä. Yksi, ei kovin tunnettu, näistä taiteilijoista oli sienalainen Andrea di Bartolo (1360–1428).

1300-luvun lopussa, melko pian Katariina Sienalaisen kuoleman jälkeen, Andrea maalasi alttaritaulun, jonka aiheena on Katariina ja neljä muuta dominikaanisisarta. Tuo maalaus on toiminut Bill Violan innoittajana, ja hänen videoteoksensa on jaettu samalla tapaa viiteen ruutuun kuin Andrean alttaritaulun jalusta.

Andrea di Bartolon alttaritaulu 1300-luvun lopusta kuvaa Katariina Sienalaista ja neljää dominikaanisisarta. Kuva: agefotostock.

Andrea di Bartolon alttaritaulu 1300-luvun lopusta kuvaa Katariina Sienalaista ja neljää dominikaanisisarta. Kuva: agefotostock.

Kristuksen morsian

Jos odotat, että pyhimyksen elämään kuuluu jo lapsuudesta lähtien erilaisia ihmeitä, näkyjä, askeesia ja lähimmäisten palvelemista, Katariina Sienalainen täyttää nämä odotukset kirkkaasti. Ja ylittääkin ne: hänen suhteensa Kristukseen oli niin läheinen, että hän koki mystisen avioliiton taivaallisen rakastajansa kanssa ja myöhemmin sai vielä kantaakseen tämän haavat.

Toki Katariina myös kuoli nykymittapuulla nuorena, 33-vuotiaana eli saman ikäisenä kuin Jeesus. Vaikuttavat reliikitkin häneltä jäivät: peukalo ja muumioitunut pää Sienaan, jalka Venetsiaan ja loput ruumiista Roomaan.

Katariina tuntuu jo varhain valinneen tiensä, sillä viisivuotiaana hän oppi Ave Maria -rukouksen ja alkoi rukoilla sitä portaita kulkiessaan polvistuen jokaisella askelmalla. Kuusivuotiaana hän sai ensimmäisen näkynsä: morsiushuoneen, jossa Jeesus Kristus istui valtaistuimellaan. Tytön rakkaus syntyi ensinäkemällä. Hän luopui leikeistä, omistautui rukoukselle ja alkoi myös ruoskia itseään köydellä. Seitsenvuotiaana hän teki päätöksen pysyä neitsyenä.

Katariinan elämänvaiheet kirjasi ylös hänen rippi-isänsä Raymondus Capualainen. Osa Legenda Maior -nimellä tunnetusta teoksesta on aikalaisten ja Katariinan itsensä muistamaa ja kertomaa, osa taas rippi-isän havaintoja. Uskollisesti Raymondus raportoi Katariinan toistuvat näyt ja ekstaasitilat sekä ankarat katumusharjoitukset ja paastoamisen – ja ilmeisesti niistä seuranneet, pahenevat terveysongelmat. Legenda kertoo, että Katariina ei vuosiin pystynyt nauttimaan muuta ravintoa kuin ehtoollisaineita, leipää ja viiniä.

Rippi-isä kuvaa myös Katariinan omistautumista köyhien ja sairaiden auttamiseen, paikoin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Joissakin kertomuksissa tuntuu tosin olevan kyse pikemminkin hengellisestä ekstremismistä kuin laupeudentöistä.

Kuten vaikkapa tässä: Kun Katariina huomasi kavahtavansa erään naisen märkivää, haisevaa haavaa, hän rankaisi itseään työntämällä kasvonsa haavaan ja myöhemmin uudelleen juomalla haavasta valunutta mätää. Nöyryys palkittiin, kun näyssä Kristus antoi Katariinan juoda kylkihaavastaan. Tämän kokemuksen jälkeen Katariina ei enää pystynyt syömään lainkaan tavallista ruokaa.

Viimeisinä vuosinaan Katariinasta tuli myös kirkollinen ja poliittinen vaikuttaja. Näkyjensä ohjaamana hän koki tehtäväkseen niin kutsutun Avignonin vankeuden lopettamisen ja paavinistuimen palauttamisen Roomaan. Hän matkusti Ranskaan suostuttelemaan paavia, ja vuonna 1377 paavi muuttikin Avignonista takaisin Roomaan. Se, kuinka paljon tämä oli Katariinan ansiota, on epäselvää.

1600-luvulla maalatussa triptyykissä on kuvattuna Katariina Sienalainen juomassa Jeesuksen haavasta. Kuva: Peter Horree / Alamy Stock Photo.

1600-luvulla maalatussa triptyykissä on kuvattuna Katariina Sienalainen juomassa Jeesuksen haavasta. Kuva: Peter Horree / Alamy Stock Photo.

Pyhimykset kirittäjinä

Katariina Sienalaisesta kerrotaan myös Eero Hietalan ja Heikki Rusaman kirjassa Kirkon ihmeellisimmät tarinat (Kirjapaja 2021), joka esittelee kristinuskon historiaa vaikutusvaltaisten ja kiinnostavien henkilöiden kautta. Toisin kuin moni muu katolinen pyhimys Katariina ei ole painunut unohduksiin tai jäänyt pelkästään oman kotiseutunsa suojelijaksi. Päinvastoin: hän on saanut sekä kirkonopettajan että Euroopan suojeluspyhimyksen arvon.

– Minua kiehtoo se, miksi hänestä tuli niin suosittu ja miten hän yhä on niin tunnettu. Katariinan tarinassahan on varsin erikoisiakin piirteitä, kuten tietyt ihmeet, joita kukaan muu kuin hän itse ei pystynyt näkemään. Mutta varmaan hän aikanaan teki suuren vaikutuksen ihmisiin ja hänessä oli jotakin, mikä ei näissä makaabereissa tarinoissa ihan välity, Eero Hietala sanoo.

Kirkon ihmeellisimmät tarinat ei ole varsinainen pyhimyskirja. Hietalan mukaan kirjan taustalla on ollut tekijöiden huoli siitä, että kristillisen kulttuurin yhteisiä tarinoita ei enää kerrota eikä tunneta. Kirkkoon kuitenkin kuuluvat myös meitä ennen eläneet kristityt.

– Meidän metodimme on ollut, että kerrotaan tarina ja pyritään eläytymään sen ihmisen mielenmaisemaan. Oma ymmärrykseni ja myötätuntoni näitä kirjan hahmoja kohtaan kasvoi koko ajan, vaikka jotkut jutut tuntuivatkin ihan hulluilta.

Voi olla ihan hyvä, että on joku, josta voi katsoa vähän mallia.

Hietala ottaa esimerkiksi 400-luvulla Syyriassa eläneen askeetikon Simeon Styliitan, joka kilvoitteli 37 vuotta pylvään päällä. Simeon ja muut uskossaan vankkumattomat ovat saaneet Hietalan kysymään, miksi kirkossa nykyisin kammotaan ehdottomuutta. Toinen asia, jota Hietala kertoo joutuneensa miettimään, on luterilaisten suhde pyhimyksiin.

– Me ajattelemme jotenkin niin, että on huono asia nostaa uskon perspektiivissä jotakuta korkeammalle kuin toista. Siinä on taustalla kaunis ajatus, että pienikin uskon siemen riittää. Mutta miksi uskossa ei voisi olla esikuvia, kun kaikilla muillakin elämän osa-alueilla on? Näen pyhimykset eräänlaisina kirittäjinä. Voi olla ihan hyvä, että on joku, josta voi katsoa vähän mallia.

Katja Kouvalaisen moderni näkemys Katariina Sienalaisesta, kirkon opettajasta, on 24 pyhimystä pahan päivän varalle -kirjan kuvitusta.

Katja Kouvalaisen moderni näkemys Katariina Sienalaisesta, kirkon opettajasta, on 24 pyhimystä pahan päivän varalle -kirjan kuvitusta.

Pyhimykset muodostavat tukiverkon

Kun pyhimykset raivattiin reformaation myötä pois luterilaisesta kirkosta, suurimman menetyksen kokivat naiset. Neitsyt MariaBirgitta ja muut mahdolliset naisten esikuvat on työnnetty kirkon takariviin. Näin arvioi tietokirjailija Marianne Kiskola, joka on kirjoittanut kirjan 24 pyhimystä pahan päivän varalle (Kirjapaja 2021).

– Luterilaisilta naisilta puuttuu vahvan ja omanarvontuntoisen naisen malli, samaistumiskohde, joka olisi mukana synnytyksissä, hautajaisissa ja elämän kaikissa aallokoissa, Kiskola sanoo.

Hänen mukaansa pyhimykset myös madaltaisivat kynnystä avun pyytämiseen.

– Korostamme liikaakin sitä, että pitää pärjätä yksin. Itsenäisyydestä on kuitenkin vaarassa tulla yksinäisyyden synonyymi. Kulttuureissa, joissa pyhimykset elävät mukana ihmisten arjessa, he ovat yksi yhteisön tukiverkostoista. Minusta on aika lohdullinen ajatus, että on tahoja, jotka tahtovat rukoilla ja toivoa meille hyvää.

Ihmisten on helppo samastua pyhimyksiin, jotka ovat olleet inhimillisiä ihmisiä hankaline perhesuhteineen, uraongelmineen ja rahavaikeuksineen.

Marianne Kiskola asuu Kreikassa, jossa pyhät kulkevat ihmisen rinnalla syntymästä asti. Pyhiltä pyydetään esirukouksia ja välillä ihan konkreettistakin apua. Suosittu pyhimys on esimerkiksi Fanourios, jonka puoleen käännytään, kun jokin asia on kadoksissa. Kun avaimet tai silmälasit sitten Fanourioksen avulla löytyvät, on tapana leipoa kakku hänen kunniakseen.

– Ihmisten on helppo samastua pyhimyksiin, jotka ovat olleet inhimillisiä ihmisiä hankaline perhesuhteineen, uraongelmineen ja rahavaikeuksineen. He myös kannustavat esimerkillään armeliaaseen mutta pelottomaan elämään. He ovat ikäänkuin moraalisia kompasseja, esirukoilijoita ja elävän uskon esimerkkejä, Kiskola sanoo.

Katariina Sienalaisesta, josta Kiskola myös kirjassa kirjoittaa, tuskin kannattaa ottaa esimerkkiä kaikessa. Kuoliaaksi itsensä näännyttänyt Katariina on Kiskolan mukaan näkymättömien ja työuupuneiden kohtalotoveri, joka voisi muistuttaa kohtuullisuuden, armeliaisuuden ja rajaamisen tärkeydestä.

Keskiajan radikaalit

“Matkat menneisyyteen purkautuvat lankakeränä jonka päässä pääskyset lentävät”, aloittaa runoilija Pirjo Kotamäki Pyhästä Birgitasta kertovan runokokoelmansa Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan (Basam Books 2021). 1300-luvulla elänyt ruotsalainen Birgitta oli sekä profeetallisia näkyjä saanut mystikko että peloton vallankäyttäjä.

Matkoja menneisyyteen Kotamäki on tehnyt aiemminkin. Hän on kirjoittanut runokokoelman Villit linnut olkapäillä (Basam Books 2020) 1200-luvulla eläneestä italialaisesta pyhimyksestä Franciscus Assisilaisesta. Pöytälaatikossa on myös julkaisematon, Katariina Sienalaisesta kertova kokoelma.

Birgitta uskalsi sanoa, ja paavit ja kuninkaat saivat kuulla kunniansa. Sen vuoksi hän oli aikalaistensa silmissä myös ristiriitainen hahmo.

Kotamäki epäilee, että monet asiat maailmassa eivät ole näiden keskiaikaisten pyhimysten ajoista juurikaan muuttuneet.

– Köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat. Mutta kuka nykyajan rikas lahjoittaisi omaisuutensa ja lähtisi Franciscuksen tielle? Tai kuka lähtisi Birgitan tavoin esimerkiksi arvostelemaan päättäjiä hävittäjähankinnoista? Kotamäki kysyy.

– Birgitta, kuten Franciscuskin, oli aikansa radikaali. Hän ei arvostanut ihmistä aateluuden tai kirkollisen arvon mukaan. Birgitta uskalsi sanoa, ja paavit ja kuninkaat saivat kuulla kunniansa. Sen vuoksi hän oli aikalaistensa silmissä myös ristiriitainen hahmo.

Franciscuksen radikaalius näkyy hänen suhteessaan rahaan. Nuorena tämä rikkaan kangaskauppiaan poika vietti tuhlailevaa elämää. Koettuaan kääntymyksen hän luopui perinnöstään ja alkoi kiertää paljasjalkaisena saarnaajana. Niukan toimeentulonsa hän hankki kerjäämällä.

Kotamäki kiinnittää huomiota myös Franciscuksen luontosuhteeseen. Franciscusta on joskus pidetty panteistina, joka samastaa Jumalan luontoon, mutta Kotamäen mielestä kyse ei ole siitä.

– Franciscukselle kaikki oli Jumalan heijastusta. Jopa pienellä koppakuoriaisella oli tarkoituksensa, niin kuin veljellämme auringolla ja sisarellamme kuulla.

Franciscuksesta ja Birgitasta kirjoittaessaan Kotamäki kertoo pohtineensa ja myös kokeneensa pyhyyttä.

– Tuntuu kuin pyhän kokeminen olisi ihmiseen asetettu. Se on siellä jossakin uinumassa. Pyhimykset ovat herättelijöitä siihen. 

Bill Viola: Inner Journey 27.2. asti Amos Rexissä Helsingissä.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi