Keskustelu eronneiden vihkimisestä kesti kirkossa yli sata vuotta – yllättäen sitä vastustivat monet uudistusmieliset
Käytännössä eronneita vihittiin koko ajan, sillä kirkko noudatti maallista lainsäädäntöä. Eronneiden vihkimiskiistaa tutkinut dosentti Vesa Hirvonen arvioi samaa sukupuolta olevien vihkimisen ratkeavan samaan tapaan: sallimalla omantunnonvapaus.
Eettiset ja erityisesti sukupuolta ja seksuaalisuutta sivuavat kysymykset – naisten pappeus, avoliitto ja eronneiden sekä samaa sukupuolta olevien vihkiminen – ovat kautta historian olleet kirkolle haasteellisia aiheita käsitellä.
Niin eronneiden kuin samaa sukupuolta olevienkin vihkimisestä kirvonneita keskusteluja tutkinut Vesa Hirvonen julkaisi hiljattain kirjan ”Vapahtajan käsky vai Kristuksen rakkaus?” (Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 2022). Hänen mielestään historiallinen perspektiivi näihin keskusteluihin voi auttaa myös uusissa tilanteissa.
Kun Hirvonen kävi läpi kirkolliskokouspöytäkirjoja vuosilta 1876–2003 eronneiden vihkimiseen liittyen, hän yllättyi lähdeaineiston määrästä.
− Tämä asia oli ollut esillä melkein kaikissa kirkolliskokouksessa 1870-luvulta 1970-luvulle asti. Sitä oli käsitelty myös joissakin piispainkokouksissa. Luin myös eri kirkonmiesten ja joidenkin yliopistotutkijoiden noina aikoina lehdissä ja muualla esittämiä kommentteja, Hirvonen kertoo.
Monet vanhoilliset kannattivat ja uudistusmieliset vastustivat
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on reformaatiosta lähtien ollut periaatteessa mahdollista vihkiä eronneita. Käytännössä kirkko siis on hyväksynyt avioeron ja eronneiden solmiman uuden avioliiton.
Eronneiden avioliittoja kuitenkin paheksuttiin kovasti ja ne olivat harvinaisia, kuten avioerotkin 1800-luvun loppupuolelle asti.
Yhteiskunnan käydessä läpi muutoksia avioliittolakiakin muutettiin 1900-luvun kuluessa useita kertoja. Avioeron ehdot lieventyivät, mistä seurasi, että yhä useammat päätyivät eroon ja halusivat uusiin naimisiin. Koska kirkkolaissa ei ollut asiaa koskevaa rajoitusta, oli eronneet vihittävä, vaikka kirkossa olikin paljon sen vastustajia.
Useimmat konservatiivit kannattivat varsinkin 1900-luvun alkupuoliskolla eronneiden vihkimistä. He katsoivat, ettei Raamatun ohjeita asiasta voinut suoraan soveltaa maalliseen lainsäädäntöön.
Monia pappeja ahdisti vihkiä eronneita uuteen avioliittoon. Heidän mielestään se oli Raamatun sanan vastaista, ja tilanteeseen alettiin vaatia muutosta.
− Ratkaisuvaihtoehtoja – tai paremminkin vaatimuksia – oli kolme: Yksi oli, että laaditaan uusi kaava, jonka myötä vihkiminen olisi lähempänä juridista toimenpidettä, eikä niin vahvasti Raamatun sanaa noudattava. Toisessa muutosvaihtoehdossa olisi annettu papeille omantunnon vapaus vihkiä tai olla vihkimättä. Kolmas vaatimus olisi kieltänyt eronneiden vihkimisen kokonaan, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.
Vääntö kolmen mallin välillä alkoi 1800-luvun lopulla ja kesti yli 100 vuotta. Asia ei edennyt, vaikka kirkolliskokous toisensa jälkeen yritti saada aikaiseksi mainittuja rajoituksia.
Arkkipiispa Gustaf Johansson kannatti eronneiden vihkimistä.
Hirvosen yllätti se, etteivät eronneiden vihkimistä vastustavat ja sen puolustajat olleet mitenkään ennakko-odotusten mukaisia kiistakapulan kulkiessa satavuotista matkaansa. Ennen sotia käydyt pöytäkirjamerkinnät kertovat, että konservatiivinen arkkipiispa Gustaf Johansson kannatti eronneiden vihkimistä kirkossa, mutta esimerkiksi liberaalipuolen edustaja, teologian tohtori Sigfrid Sirenius vastusti tätä.
− Useimmat konservatiivit kannattivat varsinkin 1900-luvun alkupuoliskolla eronneiden vihkimistä. He katsoivat, ettei Raamatun ohjeita asiasta voinut suoraan soveltaa maalliseen lainsäädäntöön. Raamatun ohjeet koskivat heidän mielestään vain tosikristittyjä. Uudistusmieliset taas olivat vihkimistä vastaan, koska he halusivat uudistaa yhteiskuntaa Raamatun avulla. Tämä oli täysin etukäteiskuvitelmieni vastaista, Hirvonen toteaa.
Paasikivi ei vienyt kirkolliskokouksen esitystä eduskuntaan
Kirkolliskokous päätti vuonna 1948 lähes yksimielisesti esittää kirkkolain muutosta niin, että eronneita ei vihitä, jos edellinen puoliso on elossa, ellei pappi katso tähän olevan erittäin painavaa syytä. Tapausta käsiteltiin lehdissä ja siitä nousi suuri kohu.
− Vanhakantaiset konservatiivit olivat käyneet hyvin vähiin ja myös vapaamielisiä oli vähän. Kirkolliskokouksessa vaikutusvaltaiseen asemaan olivat nousseet asevelipapit, jotka halusivat raamatullista etiikkaa kaikille. Edustajistossa oli erilaisia herätyskristittyjä, joilla oli sama toive. Kun nämä yhdistivät voimansa, kirkolliskokous päätti, ettei eronneita vihitä kuin poikkeustapauksessa.
Rajoitus ja kirkkolain muutos eivät kuitenkaan tulleet koskaan voimaan, koska presidentti Juho Kusti Paasikivi ei vienyt esitystä eduskuntaan. Papit siis joutuivat vihkimään eronneita edelleen.
Eronneiden avioliitolla oli kirkolliskokouksessa Hirvosen mukaan muuan niinkin jyrkkä vastustaja, ettei hän olisi sallinut eronneelle uutta avioliittoa edes silloin, kun edellinen puoliso olisi kuollut.
− Jyrkimmän vastustuksen taustalla olivat edustajat, joiden mielestä avioliitto on täysin purkamaton – muun muassa O.I. Colliander. Näiden edustajien mielestä kaikki uudet liitot olivat huoruutta.
Savonlinnan hiippakunnan piispa, teologian tohtori, genealogi Immanuel Colliander ei hyväksynyt eronneiden vihkimistä.
Luther oli radikaali
Hirvosen mukaan pappien ahdistus eronneiden vihkimistä kohtaan ei juonna juuriaan reformaatiosta tai Martti Lutherin avioliittokäsityksestä.
− Luther oli varsin radikaali ja piti eronneiden avioliittoa mahdollisena tietyin ehdoin. Jossakin sielunhoidollisessa keskustelussa hän jopa neuvoi impotentin miehen vaimoa aloittamaan salaisen avioliiton jonkun toisen kanssa, Hirvonen kertoo.
Kanta eronneiden avioliittoa kohtaan kuitenkin jyrkkeni myöhemmin luterilaisuudenkin piirissä. Tästä syystä tuo edellä mainittu kohta, jossa Luther antaa neuvoja avioelämästä, sensuroitiin eli jätettiin kääntämättä hänen vuonna 1959 suomeksi ilmestyneestä avioliittoteoksestaan.
− Neuvo on sittemmin aivan yleisesti tunnettu. Se kertoo siitä, miten ymmärtävää, lähimmäiskeskeistä ja realistista Lutherin etiikka oli.
Lutherin avioliittokanta olikin yksi ohjenuorista kun mietittiin, miten suhtautua eronneiden uuteen avioliittoon.
− On ratkaisevaa, luetaanko evankeliumeista Jeesuksen kielto vai huomioidaanko asiassa lähimmäisen asemaan asettuminen.
Etiikan perusta arvioitiin uudestaan ja asetelma muuttui
Eronneiden vihkimistä on puolustettu ja vastustettu pitkin asian satavuotista käsittelyä, milloin vetoamalla Raamattuun tai kristilliseen etiikkaan, milloin kansankirkkoon tai yhteiskuntaan.
Hirvosen mukaan eronneiden vihkimisen sallimista on perusteltu muun muassa esivallan kunnioituksella ja kirkon kansankirkollisella asemalla, siis sillä, että kirkkoon kuuluu monenlaisia jäseniä, joista osa on myös ei-uskovia.
Kansainvälinen Luther-tutkimus toi mukanaan sen, että luonnollisen moraalilain etiikan perusta arvioitiin uudestaan.
− Sen mukaan luonnollinen moraalilaki on luomisessa kaikille annettu ja avioliitto maallisena instituutiona kuuluu sen alaan. Ja kun avioliittoa mietitään järjen kautta, voidaan eronneet vihkiä.
Tämä ajatus sai 1950-luvulta alkaen kannatusta ja vähitellen sen pystyivät asevelipapitkin hyväksymään. Myöskään kirkolliskokouksesta ei enää löytynyt enemmistöä kieltämään eronneiden vihkimistä.
Katekismukseen eronneiden vihkiminen otettiin vasta 1999
Uudelleen avioituminen alkoi olla yleistä 1970-luvulta lähtien, ja vaatimukset puuttua eronneiden vihkimiseen vaimenivat vähitellen. Katekismuksessa maininta mahdollisuudesta eronneiden uuteen avioliittoon eli virallinen hyväksyntä kirkon piirissä tuli vasta vuonna 1999.
− Korkealla periaatetasolla eli Katekismuksessa avioliitto on tuohon saakka ollut enemmän tai vähemmän jyrkin sanoin erottamaton eli elinikäinen. Käytännössä kirkossa on kuitenkin koko ajan ollut mahdollista vihkiä eronneita, Hirvonen toteaa.
Käytännössä vallitsi siis epävirallinen omantunnonvapaus eli asia ratkaistiin suositusluontoisesti.
Piispainkokouksen suositus 1970-luvulla oli se, että jos pappi ei voi vihkiä, tästä pitää ilmoittaa piispalle, joka päättää miten asia hoidetaan. Jotkut siis pidättäytyivät vihkimästä eronneita.
− Käytännössä vallitsi siis epävirallinen omantunnonvapaus eli asia ratkaistiin suositusluontoisesti.
Vaikka papeilla oli virkavelvollisuus vihkiä eronneet kymmenien vuosien ajan, niin hyvin harvoja tästä kieltäytyneitä kuitenkaan rangaistiin.
Eronneiden kirkollista vihkimistä tuskin tullaan enää rajoittamaan yksinkertaisesti siksi, ettei sille ole tarvetta.
− Tällä hetkellä niin iso osa vihkimisistä on sellaisia, että liitoissa ollaan jo useammilla kierroksilla. Ei siis ole kovin realististakaan enää lähteä nostamaan tätä asiaa esille.
Kuumia tunteita kirkolliskokouksissa
Vesa Hirvonen yllättyi keskustelujen kautta linjan kulkeneesta kiivaasta sävystä. Edustajat itsekin kuvasivat tilanteissa otetun kantaa kuin ristiretkeläisinä ja huuman vallassa.
− Ajattelin, että ennen vanhaan meininki ei ole ollut niin riitaista kuin nykyään, mutta kyllä kokouksissa saatettiin hyvin jyrkästi hyökätä toisia vastaan, Hirvonen kertoo.
− Toisinaan tuli myös tunne, että ei näissä keskusteluissa ole kysymys pelkästään argumenteista vaan myös siitä, kuka ne sanoo, miten ne sanoo ja mikä on sanojan perusasenne.
Mielipiteiden jyrkkä jakautuminen vihkiasiassa ei sadan vuoden aikana kuitenkaan hajottanut kirkkoa. Tilanteen vakavuus ymmärrettiin. Muun muassa arkkipiispana 1935–1944 toiminut Erkki Kaila oli 1920-luvulla sitä mieltä, että eronneiden vihkimistä koskevan asian ratkaisu määrittelee kansankirkon kohtalon.
Mitä jyrkemmin ajetaan puhdasta yhden totuuden tunnustuskirkkoa, sitä kapeammaksi käy liikkumatila erilaisille ratkaisuille.
Niin eronneiden kuin samaa sukupuolta olevien vihkimiseenkin kirkossa liittyy Hirvosen mukaan monenlaisia kysymyksiä Raamatun tulkinnasta, etiikasta, sielunhoidosta ja yhteiskuntasuhteista sekä kirkkokäsityksestä, vaikkakaan siihen ei hänen mielestään ole kiinnitetty riittävästi huomiota.
− Yksi tärkeä asia on se, että onko kirkko meille tietyllä tavalla uskovien yhteisö, tunnustuskirkko vai onko se avarampi kansankirkko, jossa sallitaan moninaisuutta. Mitä jyrkemmin ajetaan puhdasta yhden totuuden tunnustuskirkkoa, sitä kapeammaksi käy liikkumatila erilaisille ratkaisuille. Jos voi omaksua kirkosta sen käsityksen, että se on sekalainen seurakunta monenlaisine jäsenineen, pystyy olemaan samassa kirkossa monella tavalla ajattelevien kanssa.
Hirvosen mielestä nykyisen avioliittokiistan ymmärtämiseksi ja jopa sen ratkaisemiseksi on hyvä tuntea eronneiden vihkimisestä käytyä keskustelua, niin paljon samankaltaisuuksia niistä löytyy.
Eronneiden vihkimisen asia ratkesi sillä, että moniarvoisuus ja käytäntöjen eroaminen sallittiin kirkossa ilman säädösmuutoksia.
− Se piti kirkkoa koossa. Valistunut arvaukseni on, että samalla tavalla ratkeaa myös samaa sukupuolta olevien vihkimiskysymys. Käytäntö muotoutunee niin, että ne vihkivät, joille se on mahdollista, Hirvonen sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuula: Katekismuksen käsitys seksuaalisuudesta on niin ahdas ja tunkkainen, ettei sitä voi käyttää rippikoulussa
PuheenvuorotSeksi vaatii turvallisuutta ja luottamusta, mutta ei välttämättä pyrkimystä parisuhteeseen.
