Kirjailija Aura Koivisto leikki lapsena tiikerinpennun kanssa – aikuisena hän oppi sieniltä, että elämä jatkuu aina jossain muodossa
Aura Koivisto ymmärsi jo lapsena Korkeasaaren eläintarhassa, että jokaisella olennolla on oma näkökulmansa maailmaan. Nyt hän elää Kainuun metsien keskellä, missä syntyi romaani Lahottajat. Se kertoo sienistä, kuolemasta ja siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen.
Kasvoit Korkeasaaren johtajan lapsena. Millaiset jäljet se jätti sinuun?
– Kiintymyssuhteet muun lajisiin vaikuttivat minuun tosi paljon. Huomasin lapsena, että eläimet ovat yksilöitä ja persoonallisuuksia kuten ihmisetkin. Koirien ja kissojen omistajat ovat ymmärtäneet tämän aina, mutta luonnon eläimistä ei välttämättä ajatella niin, koska emme yleensä tunne niitä henkilökohtaisesti.
– Äitini ja isäni olivat biologeja, joten meillä puhuttiin paljon luonnosta ja luonnonsuojelusta. Ihmiset ovat riippuvaisia luonnosta, minkä usein unohdamme. Luonto ei ole taloudesta ja yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan lopulta kaikki palaa siihen, mistä raaka-aineet tulevat.
Aura Koivisto kuvattiin lapsena tapiiri Rufuksen kanssa Korkeasaaressa. Kuva Aura Koiviston kotialbumi
Aura Koivisto kylpi lapsena Esteri-saukon kanssa. Kuva: Aura Koiviston kotialbumi
Aura Koiviston lapsuudenkodissa hoidettiin kahta sudenpentua. Tässä on Hertta tai Helka. Kuva: Aura Koiviston kotialbumi
Aura Koivisto on lapsena alppikauriin vasan kanssa Korkeasaaressa. Kuva: Aura Koiviston kotialbumi
Romaanisi Lahottajat (Into) käsittelee sienten ja ihmisten suhdetta sekä maatumista. Miksi nämä asiat kiinnostavat sinua?
– Edellinen romaanini Harhamat käsitteli ihmisten ja muiden eläinlajien suhdetta. Ajatus Lahottajiin lähti siitä, että mielestäni myös sienet ja kasvit ansaitsevat omat romaaninsa.
– Innostuin sienistä jo 1990-luvulla, jolloin aloin liikkua aktiivisesti vanhoissa metsissä ja osallistua niiden suojeluun. Opin samalla tuntemaan iäkkäissä puissa asuvia kääpiä ja lahottajasieniä. Sienistä suosikkejani ovat käävät, kuten aniksentuoksuinen raidantuoksukääpä ja ketunkääpä, joka muistuttaa eläimen karvaista korvaa.
– Kääpiä pidetään usein vahingollisina, mutta ne iskevät harvoin terveeseen nuoreen puuhun. Ne ovat metsän siivoojia ja kierrättäjiä, jotka hajottavat kuollutta puuta ja tekevät siitä lannoitetta.
Romaanissasi pappi saa yhteyden Jumalaan syömällä madonlakin. Mitä ajattelet hallusinogeenisistä sienistä?
– Tämä on hankala aihe, koska niin sanotut taikasienet yhdistetään huumeisiin. Nykyään tutkitaan myös niiden käyttömahdollisuuksia mielenterveyden hoitoon. Itse en ole koskaan syönyt taikasieniä.
– Merlin Sheldraken sienikirja Näkymätön valtakunta vaikutti minuun vahvasti. Hän kirjoittaa myös madonlakkien syömisestä ja siitä, miten ne valtaavat ihmisen mielen. Minua kiinnostaa sienissä huumaavaa vaikutusta enemmän se, miten lähes näkymättömissä ne elävät. Kun ajattelemme sieniä, mieleen tulevat tatit, rouskut ja käävät, vaikka suurin osa sienistä pysyy piilossa silmiltämme. Rihmastot elävät maan alla, hiivat ihmisissä ja homeet leipäpusseissa.
– Rihmasto on minulle kuva yhteisöllisyydestä ja monimuotoisuudesta. Sienirihmastot eivät erottele, mihin lajeihin ne ottavat yhteyttä. Ne ovat ennakkoluulottomia. Voisiko ihmisiltäkin löytyä samanlaista asennetta?
Pappi sanoo romaanissasi: ”aito kristillisyys on sitä, että maailma on yhtä rihmastoa”. Mitä se tarkoittaa?
– Lause tarkoittaa sitä, että kaikki on yhteydessä kaikkeen. Asiat vaikuttavat toisiinsa paljon enemmän kuin huomaammekaan.
– Minua puhuttelee se, kuinka sienet elävät symbioosissa ja jakamistaloudessa toistensa ja puiden kanssa. Ehkä ihmisetkin voisivat elää rihmastomaisesti: olla yhteydessä toisiinsa, auttaa ja jakaa.
Mitä olet oppinut lahottajilta kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä?
– Lahottajat elävät hajottamalla ja ylläpitävät sillä tavalla elämää. Lopulta kaikki hajoaa ja muuttuu joksikin toiseksi. Se on vain osa luonnon kiertokulkua.
– Jokainen yksilö on tavallaan mukana yhteisöllisessä rihmastoelämässä, sillä aine kiertää. Kun ruumis maatuu tai poltetaan, se ei häviä, vaan siitä tulee lannoitetta muulle elämälle.
– Sienissä yksilöllisyys katoaa helposti osaksi yhteistä rihmastoa, mutta ihmisille tämä on paljon vaikeampaa. Me pidämme itseämme niin erillisinä muista.
”Kirkko on kohdellut metsiään aika kovaotteisesti, ja siihen toivoisin muutosta. Miksi luonto on aina se kohde, jolta on helppo ottaa? No tietysti siksi, kun luonnon eläjät eivät voi ihmisten tapaan protestoida”, Aura Koivisto sanoo. Kuva: Risto Sauso
Hautajaisissa pappi sanoo: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla.” Mitä ajattelet siunaussanoista?
– Näin se on. Hyvin sanottu!
Asut Kainuussa metsän keskellä. Mitä luonto merkitsee sinulle?
– Luonnon monimuotoisuus on jatkuvasti mielessä, koska huomaan sen vähenemisen omilla aisteillanikin. On surullista, kuinka paljon esimerkiksi lintukonsertit ovat hiljentyneet.
– Kun luonnon monimuotoisuus hupenee, sen tasapaino järkkyy. Silloin yksipuoliset ja jopa haitalliset lajit lisääntyvät, ja koko järjestelmä muuttuu hauraaksi. Sama ilmiö näkyy ihmisten yhteiskunnissa: jos ei ole moniäänisyyttä ja demokratiaa, öykkärit vievät vallan.
– Minulla on aina ollut haaveena, että voisin kävellä suoraan kotioveltani suojelualueelle. Kainuussa ympärilläni on pitkälti käsiteltyä talousmetsää, mutta minulla on omaa metsää viitisen hehtaaria, ja sinne eivät metsäkoneet tule.
Aura Koivisto on aina elänyt omalla tyylillään. Tässä hän leikkii lapsena hippaa tiikerinpentu Martan kanssa kotona Korkeasaaressa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Metsän pyhäksi paikaksi kokeva Virpi Suutari ohjasi dokumenttielokuvan nuorista metsäaktivisteista – ”Aktivistit ovat tämän ajan moraalisia kompasseja, suorastaan pyhimyksiä”
Hyvä elämäDokumenttiohjaaja Virpi Suutari suuntaa juoksulenkillään lähimetsikköön hengittämään maailmankaikkeutta. Metsä tuntuu kuin hyvältä ystävältä, jota hän haluaa suojella.
