Virpi Suutari käy usein hengittelemässä lähimetsässään Helsingin Tapanilassa.
Metsän pyhäksi paikaksi kokeva Virpi Suutari ohjasi dokumenttielokuvan nuorista metsäaktivisteista – ”Aktivistit ovat tämän ajan moraalisia kompasseja, suorastaan pyhimyksiä”
Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari suuntaa juoksulenkillään lähimetsikköön hengittämään maailmankaikkeutta. Metsä tuntuu kuin hyvältä ystävältä, jota hän haluaa suojella.
Metsä oli Virpi Suutarille tärkeä paikka jo lapsuudessa Rovaniemellä.
– En edes muista, missä muualla olisin leikkinyt kavereiden kanssa. Läheisessä metsässä kiipeiltiin puissa, leikittiin salapoliisia ja tehtiin lumesta kaikenlaista. Teini-ikäisenä kävin metsässä kävelemässä.
– Kesät vietimme Kainuussa äidin sisaren luona, ja sielläkin kolusin metsiä. Metsä tuntui hiljaiselta ja turvalliselta paikalta, kuin hyvältä ystävältä.
Tuntuu kuin metsässä saisi yhteyden johonkin meitä suurempaan.
Nykyistä asuinaluettaan Helsingin Tapanilaa Suutari pitää viihtyisänä, mutta hänestä on ikävää, ettei omakotialueella kasva juurikaan metsää.
– Onneksi tässä lähellä on sentään pieni metsäpläntti. Käyn siellä aina juoksulenkilläni.
– Kuten monelle muullekin suomalaiselle, metsä on minulle suorastaan pyhä paikka. Tuntuu kuin metsässä saisi yhteyden johonkin meitä suurempaan. Siellä voi hengittää maailmankaikkeutta.
Suutari tietää, että suomalaiset ovat olleet metsäuskontokansaa, ja metsässä on aikoinaan ollut pyhiä paikkoja. Tämä näkyy meillä yhä. Esimerkiksi Suutarin puolison, näyttelijä Martti Suosalon, lapsuudenperheen mökin lähellä pohjoisessa on nähtävissä saamelaisten pyhiä paikkoja, konkreettisia jälkiä metsäuskonnosta.
Virpi Suutarin mukaan moni suomalainen on havahtunut siihen, että metsäluontomme ei voi niin hyvin kuin on kuviteltu.
Äidin perintö sai toimimaan
Virpi Suutarin uusin dokumenttielokuva Havumetsän lapset kertoo nuorista metsäaktivisteista. Isona sysäyksenä elokuvan tekemiseen oli se, että Suutari peri sisarensa kanssa pienen metsäalueen Kainuusta.
Äidin perintömetsässä oli tehty hänen elinaikanaan avohakkuu, jonka jälkeen sinne oli istutettu uudet taimet.
– Äiti kuoli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen metsänhoitoyhdistyksistä alettiin soitella meille, että mitä aiotte tehdä metsällänne. Se on nyt meillä mietinnässä.
Meissä suomalaisissa on elänyt vahvana suuri metsätalouden kertomus.
Suomessa oli pitkään ainoana metsänhoidon muotona jaksollinen metsänkasvatus, avohakkuu. Siinä hakataan pois alueen kaikki puut niiden kasvettua tarpeeksi suuriksi. Vuonna 2014 sen vaihtoehdoksi tuli jatkuva metsänkasvatus. Siinä metsään jää hakkuun jälkeenkin monipuolista puustoa, isoja ja pieniä puita.
– Meissä suomalaisissa on elänyt vahvana suuri metsätalouden kertomus. Sen mukaan pieni Suomi on noussut sodan jälkeen vaurauteen metsätalouden ansiosta, Suutari sanoo.
– Sehän on totta, mutta nyt eletään eri maailmassa. On havahduttu siihen, että metsäluontomme ei voi niin hyvin kuin on kuviteltu. Metsämantereita on pilkottu, mikä on aiheuttanut lajikatoa ja hiilinielujen romahtamista. Tilanteeseen on vaikuttanut paljon se, että metsänomistajat ovat luottaneet metsänhoitoyhdistysten asiantuntijuuteen.
Suutarin mielestä pitäisi luottaa siihen, ettei Suomi romahda, vaikka hakkuita rajoitetaan ja luonnonmetsää suojellaan nykyistä enemmän. Tällä hetkellä metsiä on suojeltu Etelä-Suomessa kolme prosenttia ja koko Suomessa noin kymmenen prosenttia. Liki 90 prosenttia metsistä on siis talousmetsäkäytössä.
Kansalaisten tukeakin löytyisi. Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 80 prosenttia suomalaisista haluaisi suojella metsiä enemmän, ja Maailman luonnonsäätiön WWF:n teettämän kyselytutkimuksen mukaan 77 prosenttia suomalaisista vastustaa avohakkuita alueilla, joilla niistä on suurin haitta ympäristölle.
– Suomessa on toisaalta myös totuttu tasaiseen ja väljään metsään. Moni ei tiedä, miltä luonnonmetsä näyttää, sanoo Virpi Suutari.
Metsäaktivismi vaatii sitkeyttä
Pohtiessaan metsäalueensa käyttöä Virpi Suutari luki Juha Kauppisen teoksen Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija. Suorastaan järisyttävän vaikutuksen tehnyt kirja auttoi Suutaria näkemään, miten suuri merkitys luonnonsuojeluliikkeellä on ollut metsien suojelemisessa.
– Esimerkiksi kansallispuistojen perustaminen on vaatinut pitkällistä taistelua ja kansalaistottelemattomuutta. Suomalaiset ovat kuitenkin ottaneet ne omakseen ja käyvät niissä ahkerasti.
Luonnontilainen metsä ehkä näyttää ryteiköltä, mutta siellä on paljon tärkeää ihmiselle näkymätöntä elämää.
– Suomessa on toisaalta myös totuttu tasaiseen ja väljään metsään. Moni ei tiedä, miltä luonnonmetsä näyttää. Sehän on hyvin monimuotoinen puiltaan ja eliöiltään, ja lahopuilla on siellä merkittävä tehtävä. Luonnontilainen metsä ehkä näyttää ryteiköltä, mutta siellä on paljon tärkeää ihmiselle näkymätöntä elämää. Luonnon ja ihmisten hyvinvointi on kiinni myös niistä jäkälistä ja sammalista.
Kauppisen teoksen luettuaan Suutari päätti tehdä metsäaiheesta dokumenttielokuvan. Hän alkoi perehtyä aiheeseen muun muassa haastattelemalla nyt jo edesmennyttä luonnonsuojelun suurmiestä, UKK-puiston isäksi kutsuttua Rauno Ruuhijärveä.
– Ruuhijärvi kehotti minua ottamaan dokumentin tekemistä varten yhteyttä luonnonsuojeluliikkeen nuoreen polveen. Niinpä otin yhteyttä Luonnonsuojeluliittoon ja Elokapina-liikkeeseen. Elokapinan metsäryhmästä löysin elokuvan keskeiset aktivistit, Ida Korhosen ja Minka Virtasen.
Suutari seurasi kameraryhmineen puolitoista vuotta aktivistien kokouksia, mielenosoituksia, tapaamisia metsäyhtiöiden edustajien kanssa ja vapaa-ajanviettoa. Häneen teki vaikutuksen se, miten työteliästä ja kouluttautunutta väkeä he olivat.
– Tuntuikin huvittavalta, kun ihmiset huutelivat heille mielenosoituksissa, että menkää töihin siitä.
Dokumenttiohjaajan mielestä on riipaisevaa, miten moni meille tuttu laji, kuten hömötiainen, on katoamassa Suomen luonnosta.
Nuoret aktivistit ovat yhteiskunnan hälyttimiä
Dokumenttielokuvaa kuvattiin monissa upeissa luontokohteissa. Havumetsän lapset alkaa Iisalmesta Iijoen suistoalueen tulvametsäalueelta, joka on osa luonnon monimuotoisuutta suojelevaa Natura-aluetta. Virpi Suutarin mukaan se oli maaginen ja paratiisimainen paikka.
– Yövyimme saaressa teltoissa ja kuljimme alueella veneellä kevätlintujen laulaessa ja sammakoiden kurnuttaessa. Tuon paikan taianomaisuus määritti elokuvan tunnelmaa jatkossakin.
Suutari teki dokumentissa ensimmäistä kertaa yhteistyötä luontokuvaajana tunnetun Teemu Liakan kanssa. Suutari piti siitä, miten Liakka osasi liikkua kameran kanssa häiritsemättä luontoa ja kuvattavia henkilöitä. He sopivat, että elokuvaan kuvataan kotoisia, kaikkien tuntemia eläimiä.
– On riipaisevaa, miten moni meille tuttu laji, kuten hömötiainen, on katoamassa Suomen luonnosta. Netistä löytyy pitkä lista uhanalaisista ja vaarantuneista lajeista.
Ihailen nuorten aktivistien raikkaita periaatteita, väkivallattomuutta ja päihteettömyyttä.
Aktivisteista Ida Korhonen oli jo lapsena kiertänyt isoisänsä kanssa Iisalmen metsissä. Dokumentissa on muutama kohtaus, joissa he kinastelevat metsänhoidosta. Suutari halusi näin näyttää, miten iso näkemysero eri sukupolvilla saattaa asiasta olla.
– Ihailen nuorten aktivistien raikkaita periaatteita, väkivallattomuutta ja päihteettömyyttä. He pystyvät puhumaan asioista suoraan ja kirkkaasti, koska eivät ole sitoutuneita poliittisesti mihinkään.
Suutarista on surullista, miten paljon antipatiaa ja ennakkoluuloja nuoria aktivisteja kohtaan tunnetaan. Hän uskoo, että ilman heidän toimintaansa emme tietäisi, miten kriittinen vaihe metsien suojelussa on nyt käynnissä. Hän kutsuukin heitä yhteiskunnan hälyttimiksi.
– Aktivistit ovat tämän ajan moraalisia kompasseja, eräällä tavalla suorastaan pyhimyksiä. On hyvä muistaa, että esimerkiksi naisen aseman ja rodullisen tasa-arvon ajamisessa on tarvittu sitkeää kansalaisaktiivisuutta. Ja olihan Jeesuskin aikanaan aktivisti ja edelläkävijä.
Havumetsän lapset antaa tilaa luontoon liittyville tunteille
Nuoren radikaalimman itsensä – myös sen Virpi Suutari halusi tavoittaa Havumetsän lapset -elokuvallaan.
– Otin nuorena kiihkeästi kantaa asioihin. Jo 15-vuotiaana pauhasin koulun aamunavauksissa esimerkiksi nuorten mielenterveydestä. Opiskeluaikoina Tampereen ylipistossa taas olin mukana luontoon ja feminismiin liittyvissä performansseissa ja mielenosoituksissa.
On tärkeää, ettei iän myötä jämähdä tietynlaiseen ajatteluun, vaan vielä 57-vuotiaanakin voi katsoa avoimin silmin ympärilleen ja oppia uutta.
Suutari ei halua kuitenkaan lisätä dokumenttielokuvillaan mustavalkoisuutta tai vastakkainasettelua. Päinvastoin, hän tahtoisi lisätä ymmärrystä eri mieltä olevien välille. Esimerkiksi Havumetsän lapsissa hän halusi lempeän humaanisti kuvata sitä, millaisia nuorten ympäristöön liittyvät tunteet ovat.
– Halusin tehdä ymmärrettävämmäksi nämä nuoret. Heidän toimintansa on yksinkertaisesti rakkauden tunnustusta luonnolle. He ymmärtävät, että liitymme kaikki luonnossa yhteiseen verkostoon ja että meidän pitää selvitä yhdessä täällä.
– En halua elokuvillani myöskään moralisoida tai tuomita ketään tai mitään. Esimerkiksi aktivistien kohtaamiset poliisin kanssa näyttäytyvät rakentavina, vaikka aktivisteilla on toki poliiseista myös toisenlaisia kokemuksia. Nämä kohtaamiset osoittavat, että Suomi on enimmäkseen hyvä maa osoittaa mieltä, ja sehän kuuluu olennaisesti demokratiaan ja sananvapauteen
Virpi Suutari ei halua lisätä dokumenttielokuvillaan mustavalkoisuutta tai vastakkainasettelua. Päinvastoin, hän tahtoisi lisätä ymmärrystä eri mieltä olevien välille.
Suutarista on ylipäätään tärkeää, ettei iän myötä jämähdä tietynlaiseen ajatteluun, vaan vielä 57-vuotiaanakin voi katsoa avoimin silmin ympärilleen ja oppia uutta.
– Olen itse päässyt turvalliseen yhteiskunnalliseen asemaan, joten voin ottaa kantaa asioihin työni kautta. Havumetsän lapset -dokumentin tekeminen inspiroi myös elokuvan tuottajana toiminutta puolisoani. Martti työstää parhaillaan esitystä luonnon ja ihmisen suhteesta Sirkus Suosalo -telttateatteriinsa, jonka kanssa hän kiertää eri puolilla Suomea, Suutari kertoo.
Uusia yhteistyökuvioitakin on syntynyt. Virpi Suutarin dokumenttielokuvan avulla kerätään nyt varoja Luonnonperintösäätiön Havumetsä-kampanjaan, jonka tarkoituksena on pelastaa hupenevaa metsäluontoa.
Havumetsän lapset elokuvateattereissa ja Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Palaa metsän lumoon, ehdottaa teologi Pauliina Kainulainen – ”Voit saada luomakunnasta itsellesi hengellisen ohjaajan”
HengellisyysNuoret metsäaktivistit ovat teologian tohtori Pauliina Kainulaisen mukaan merkki suomalaisen maailmankuvan muutoksesta.
