Piispa Mari Parkkisen mukaan erilaiset syyt kuulua kirkkoon ja erilaiset tavat toteuttaa uskoa ovat yhtä arvokkaita. Kirkollisen yhtenäiskulttuurin aika on ohi.
Kirkon uusi strategia haastaa aktiivisiin tekoihin epävarmoina aikoina – ”Ei kirkko tästä mihinkään katoa”, sanoo piispa Mari Parkkinen
Strategian laatimista johtanut Mari Parkkinen muistuttaa, että kirkon on kuljettava heidän rinnallaan, jotka ovat joutuneet liian tiukille. Yhteiskunnan tehtäviä kirkko ei voi kuitenkaan hoitaa.
– Se on tämä tummanvihreä palkki, sanoo Mikkelin hiippakunnan piispa Mari Parkkinen ja selaa kannettavan tietokoneensa näytöllä kirkon uutta strategiaa.
Tummanvihreä palkki löytyy julkaisun sivulta 8, ja siihen on kirjattuna kirkon perustehtävä ”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi”.
– Siinä on se kallio, josta minä aina puhun, kun esittelen tätä.
Parkkinen onkin saanut esitellä vuosille 2027–2032 laadittua strategiaa useampaan otteeseen, sillä hän on johtanut sen tekemistä ohjausryhmän puheenjohtajana. Vihreän palkin yläpuolelle kirjatut strategian tavoitteet puhuvat muun muassa köyhien ja syrjittyjen rinnalla toimimisesta, lasten ja nuorten tulevaisuudesta sekä erilaisista tavoista elää uskoa todeksi ja erilaisista syistä olla kirkon jäsen.
– Tämä strategia kutsuu ja velvoittaakin kulkemaan ihmisten rinnalla ja haastaa kirkkoa aktiivisiin tekoihin. Tässä ajassa, polarisaation ja individualismin keskellä, strategia, joka erityisesti painottaa lähimmäisenrakkautta, on tärkeä. Kyllähän jo ihan alkukirkon aikoina teot puhuivat kirkon uskosta, Parkkinen sanoo.
Eri syitä kuulua kirkkoon, eri tapoja uskoa
Kirkkoon kuuluminen on nykyisin yhä selvemmin tietoinen valinta, mutta syyt sen taustalla saattavat olla monenlaisia. Joku osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan, toiselle kyse on perinteistä, kolmas haluaa kirkollisveroa maksamalla tukea esimerkiksi kirkon auttamistyötä.
– Meitä on monenlaisia, jotka eri syistä haluavat kuulla juuri tähän yhteisöön. Vaikka joku ei ehkä ole aktiivisesti toiminnassa mukana, hänen kasteensa ja kirkkoon kuulumisensa ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kenen muun tahansa. Jokainen jäsen on tärkeä ja tervetullut, Mari Parkkinen sanoo.
Keskiössä on edelleen sunnuntain aamukymmenen jumalanpalvelus ja sen perinteinen uskon kieli, jota en lähtisi muuttamaan.
Kirkon jäsenillä on myös erilaisia tapoja elää uskoaan todeksi – eikä mikään niistä ole Parkkisen mukaan ainoa oikea.
– Ei meillä ole Suomessa enää yhtenäiskulttuuria uskonelämänkään piirissä. Minusta on hyvin luterilaista, että ydin pysyy ja muoto muuttuu. On esimerkiksi hiljaisuuden liikettä ja toisaalta karismaattisia jumalanpalvelusyhteisöjä. Silti keskiössä on edelleen sunnuntain aamukymmenen jumalanpalvelus ja sen perinteinen uskon kieli, jota en lähtisi muuttamaan.
Parkkinen saa aina silloin tällöin kuulla ikävöintiä vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin kaikki kävivät kirkossa. Hänellä on tapana vastata, että eivät ihmiset sitä vapaasti valinneet. Kirkosta poisjääneitä odotti sakkorangaistus.
– Tuonkaltainen yhtenäiskulttuurin ihannointi, joka ei edes perustu faktoihin, on minun mielestäni aikansa elänyttä. Meidän on vain hyväksyttävä se, että olemme erilaisia ja elämme uskoamme eri tavoin. Ja ihmisillä on myös omassa elämässään erilaisia aikoja. Joskus haluaa vain olla hiljaisuudessa Jumalan kasvojen edessä, toisinaan taas iloiten ylistää ja laulaa.
Uutta strategiaa valmisteltaessa kirkon toimintoja jaoteltiin tähtiin, ankkureihin, enkeleihin ja lapioihin sen mukaan, miltä niiden tulevaisuus näyttää. Kuvitus Jarkko Peltoluhta, kuvalähde iStock.
Irtitotot haastavat, talous huolettaa
Lokakuun lopulla kuusi herätysliiketaustaista järjestöä kertoi perustaneensa oman Kirkkokansan liiton. Taustalla on pitkään jatkunut erimielisyys papinvirasta: kyseiset järjestöt eivät hyväksy naisten vihkimistä papeiksi tai piispoiksi.
Eivät irtiotot kirkkoa tuhoa. Tässä ollaan ja eletään edelleenkin.
On arvailtu, onko tämä yksi askel lähemmäs kirkon hajoamista. Jo nyt näillä järjestöillä on omia jumalanpalvelusyhteisöjään. Kun Parkkiselta kysyy, mahtuvatko nekin strategiassa mainittuihin moniin tapoihin olla kirkon jäsen ja elää uskoaan todeksi, hän vastaa, että ainakin alttariyhteyden pitäisi säilyä.
– Totta kai tämä tilanne haastaa kirkkoamme tällä hetkellä, hän lisää.
Toinen ajankohtainen huolenaihe on Parkkisen mukaan kirkon talous – erityisesti se, miten valtion rahoitus kirkon yhteiskunnallisia tehtäviä varten tulevaisuudessa järjestetään. Rahoituksen mahdolliset leikkaukset uhkaavat varsinkin hautaustoimea.
– Toisaalta ajattelen niin, että ei kirkko tästä mihinkään katoa. Eivätkä esimerkiksi Kirkkokansan liiton irtiotot kirkkoa tuhoa. Tässä ollaan ja eletään edelleenkin.
Epävarmoina aikoina tarve kirkon tekemälle työlle ei ainakaan vähene. Esimerkiksi sosiaaliturvan leikkaukset ovat lisänneet diakonia-avun tarvetta.
– Kirkkona meidän tehtävämme on kulkea heidän rinnallaan, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet liian tiukille. Sen, mitä me pystymme tekemään, täytyy kuitenkin nousta uskon näkökulmasta. Kirkko ei voi ottaa hoidettavakseen yhteiskunnan tehtäviä – siinä pitää olla tarkkana.
Luopuminen on vaikeaa
Lähitulevaisuudessa joudutaan arvioimaan aiempaa tarkemmin, millaiseen toimintaan kirkon niukkenevat resurssit riittävät. Strategiassa todetaan, että joistakin asioista luopuminen on välttämätöntä. Viime vuosina eri puolilla maata on esimerkiksi karsittu kiinteistöjä. Osa niistä on ollut huonokuntoisia ja kalliiden korjausten tarpeessa, osa vähällä käytöllä.
Strategiaa valmisteltaessa kirkkoa arvioitiin nelikohtaisen matriisin avulla. Kirkon toiminta jaoteltiin tähtiin, ankkureihin, enkeleihin ja lapioihin. Tähtiä ovat asiat, jotka tavoittavat hyvin ihmisiä ja joilla on tulevaisuudessakin kasvupotentiaalia, kuten rippikoulu. Ankkureita ovat vakiintuneet asiat, joista kannattaa pitää kiinni, vaikka ne eivät näyttäisikään tulevaisuudessa kasvavilta. Sellaisia ovat esimerkiksi jumalanpalvelukset. Enkelit ovat tulevaisuuden lupauksia, esimerkiksi hiljaisuus ja kokemuksellinen hengellisyys.
Jos johonkin toimintaan osallistuu kaksi tai kolme ihmistä, onko se enää järkevää resursointia?
Lapiot puolestaan ovat asioita, joista ei ole osattu luopua, vaikka ne eivät enää juuri tavoita ihmisiä. Mari Parkkisen mukaan sellaisia on vaikea koko kirkon tasolla nimetä, sillä ne voivat olla eri seurakunnissa erilaisia.
– Ne voi ehkä tunnistaa siitä, että kun niiden tulevaisuutta mietitään, todetaan ”mutta kun meillä on aina tehty näin”. Totta kai jokainen seurakunta päättää itse, mutta jos johonkin toimintaan osallistuu kaksi tai kolme ihmistä, onko se enää järkevää resursointia?
– Yksi ongelma, jonka moni kirkossa tunnistaa, on rönsyily eli se, että tehdään mahdollisimman paljon kaikkea mahdollista. Keksitään ja aloitetaan uutta toimintaa, mutta ei olla valmiita luopumaan vanhasta eikä olla mietitty, mitä juuri tässä hetkessä tarvitaan.
Loppuun piispa haluaisi vielä lisätä muutaman rohkaisevan sanan. Ongelmista ja erilaisista uhkakuvista huolimatta hän innostaa seurakuntia katsomaan tulevaisuuteen strategian otsikon hengessä.
– Jumala antaa tulevaisuuden ja toivon.
Kirkon strategia Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon on luettavissa kirkon sivuilla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Naisten pappeutta vastustavat herätysliikejärjestöt perustivat uuden Kirkkokansan liiton – eivät ”voi odottaa loputtomiin” omien pappisvihkimysten järjestymistä
AjankohtaistaLestadiolaisuutta, viidettä herätysliikettä, evankelisuutta ja rukoilevaisuutta edustavat kuusi järjestöä tiivistivät yhteistyötään. Tarkoituksena on palvella myös evankelis-luterilaisesta kirkosta lähteneitä.
