Kolumni: Hajamielinen tietää olevansa hajamielinen, eikä se naurata
Olen jatkuvasti pihalla, ja se herättää hyväntahtoista naureskelua. Tähän on tietysti pakko yhtyä, sillä mikäpä on pahempaa kuin olla huumorintajuton, Tuomas Enbuske kirjoittaa.
”Pöydällä on lautanen. Sen vieressä on kaappi. Laitanpa lautasen kaappiin.” Näin olen ymmärtänyt muiden ihmisten aivojen toimivan. ”Pöydällä on lautanen.... hetkinen, milloinkahan lautanen keksittiin... hetkinen, lautanen tulee sanasta lauta ja on aivan kuin sen hellittelymuoto. Hetkinen, hevonenhan on hepo-sanan hellittelymuoto. Hevosen on pitänyt siis olla ihmiselle tärkeä eläin, kun sitä on alettu kutsua noin nätisti.” Näin toimivat minun aivoni.
Tässä vaiheessa muiden ihmisten lautaset ovat kuulemma jo kaapissa, minä taas olen ehtinyt jo ulos kotoa hevosajatusteni kanssa ja se keittiö on jo liekeissä. En tiedä, mikä muodikas kirjainyhdistelmä ominaisuuteni on. Kaikki lailliset ja laittomat lääkkeet ja self help -konstit olen siihen yrittänyt, mutta se on osa minua ja tulee aina olemaan. Olen siis hyväksynyt sen. Se ei tarkoita, etteikö se olisi minusta äärimmäisen kettumainen omainaisuus, jota kiroan viikottain. En siis kepeän ironisesti, vaan oikeasti niin, että itkettää ja haluaisin repiä sen irti päästäni. Karkailisipa mieluummin virtsa, eikä ajatus.
Ihmiset oppivat elämään tällaisten kanssa. Tiedän tyypin, jolla on äärimmäisen voimakas ärrävika. Hän on oppinut jo lapsesta saakka välttämään ärrää. Hänen aivonsa ovat kehittäneet puhetavan, jossa kirja on opus, rakkaus on lempi ja perkele on saatana. On käsittämätöntä, kuinka hyvin hän korvaa lennosta sanoja ärrättömillä synonyymeillä. Kuulija ei edes huomaa, että puhujan aivot prosessoivat, ja peittävät lapsuustraumaa.
Kaikkein raskainta tällaisessa on silti itseironian esittäminen. Se nimittäin syö vielä lisää sitä aivojen prosessointitehoa. Olen jatkuvasti pihalla, ja se herättää hyväntahtoista naureskelua ystävissäni ja puolitutuissa. Ja tähän on tietysti pakko yhtyä, sillä mikäpä nykymaailmassa on pahempaa kuin olla huumorintajuton. Jos poliitikosta tehdään imitaatio, tämän pitää nauraa mukana, jos jollekin tehdään piilokamerahuijaus, kohteen pitää teeskennellä röhönaurua.
Hyväntahtoinen naureskelu on itse asiassa paljon pahempaa kuin pahatahtoinen naureskelu.
Voin nyt kertoa asian, jota en ole koskaan kertonut edes ystävilleni: noissa tilanteissa minua ei naurata yhtään. Luulette, että olen nauranut, mutta kaikki hymyily on ollut teeskentelyä. Ja meitä on muitakin. Kun ylipainoinen vitsailee lihavuudestaan, hän ei välttämättä ole sinut asian kanssa. Hän sanoo epämiellyttävän asian ensin itse, ennen kuin kukaan muu ehtii sitä sanoa tai edes ajatella.
Ihminen on tahattomasti koominen silloin, kun on iso ristiriita sen välillä, miten ihminen itsensä näkee ja miten muut hänet näkevät. Siksi tahattoman koomisuutensa tiedostava ihminen sanoo sen itse ääneen, jotta muut ymmärtävät ajatella, että ”ahaa, hän ei siis luule olevansa laiha”. Meitä ei naurata homous, mutta meitä saattaa naurattaa kaappihomo, joka yrittää esittää heteroa. Pointti ei siis ole itse asia, vaan ristiriita. Tuo ominaisuus on kehittynyt meille evoluutiossa, ja sen hyvä tarkoitus on löytää huijarit.
Voin kertoa salaisuuden: lihava tietää olevansa lihava, hajamielinen tietää olevansa hajamielinen ja jalaton tietää olevansa jalaton. Siksi vaikkapa ohje ”laita aina tavarat samaan paikkaan” on hyväntahtoinen, mutta se hajamielinen tyyppi tietää kyllä sen. Se ei vain hänellä toimi.
Hyväntahtoinen naureskelu on itse asiassa paljon pahempaa kuin pahatahtoinen naureskelu. Pahantahtoinen naureskelija tietää tekevänsä väärin ja saattaa jossain vaiheessa tulla tunnontuskiin. Hyväntahtoinen naureskelija taas luulee, että kohde nauraa mukana, ja saattaa jatkaa tätä vaikka vuosikymmeniä.
Kirjoittaja on toimittaja, podcastaaja ja isä.
tuomas.enbuske@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Tiedätkö, mistä nuoresi oppii maailmasta?
PuheenvuorotEi syytetä Tiktokia, vaan lisätään mielenterveystyön resursseja, Tuomas Enbuske ehdottaa.
