Kolumni: Hallitus sopi rasismikohun suljettujen ovien takana mutta niillä, joita asia koskee, ei ole tilaa puhua
Tunnistin reilu vuosi sitten olevani jatkuvasti vihainen. Pystyin jollakin tavalla pitämään vihan tunteeni kurissa, sillä olen tehnyt vuosia töitä itseni kanssa, kirjoittaa Jani Toivola.
Tunnistin reilu vuosi sitten olevani jatkuvasti vihainen. En puhu mistään kevyestä tiuskimisesta vaan sisällä jylläävästä ja sisuskaluja ravistelevasta vihasta, joka voisi hetkenä minä hyvänsä purkautua ulos. Pystyin jollakin tavalla pitämään vihan tunteeni kurissa, sillä olen tehnyt vuosia töitä itseni kanssa.
Meditoin ja teen erilaisia harjoitteita, joiden ansiosta olen ehkä keskivertoa paremmin yhteydessä omiin tunteisiini. Se ei toki tarkoita, että osaisin aina kanavoida niitä oikein.
Olen kuitenkin löytänyt erilaisia tapoja purkaa tunteitani. Se voi olla itkuun purskahtamista kuntosalilla, ja kun jäljitän itkua taaksepäin, kyse onkin sydämeni ympärille koteloituneesta vanhemmuuteen liittyvästä riittämättömyyden tunteesta.
Nyt minussa vellova viha tuntui kuitenkin pelottavalta. Paljolti myös siksi, että olen isä ja tiedostan sen vallan epätasapainon, joka vanhemmuudessa on läsnä. Vihaan liittyi surua ja pettymyksen tunteita siitä, ettei oma kotimaani edelleenkään tuntunut seisovan kaltaisteni tummaihoisten rinnalla.
Muutamaa vuotta aikaisemmin oli puhuttu rasismista ja annettu isoja lupauksia. Sitten tuli jälleen hiljaisuus. Vaikutti siltä, että kaikki liittolaisuutta vannoneet ihmiset olivat palanneet takaisin nauttimaan enemmistöön kuulumisen eduistaan.
Kun avasin aiheesta keskustelua muiden ruskeiden ja mustien ihmisten kanssa, sain vastaukseksi hyvin samanlaisia kokemuksia. Vaikeuksia istua palaverissa aloillaan, kun mieli miettii, että mitä jos vain nyt nousisin ylös ja alkaisin huutaa täyttä kurkkua.
Vihaan liittyi surua ja pettymyksen tunteita siitä, ettei oma kotimaani edelleenkään tuntunut seisovan kaltaisteni tummaihoisten rinnalla.
Aloin tutkia omia vihaani ja päädyin käsittelemään sitä Valkoinen talo -esityksessäni. Minua pelotti tuoda vihani näyttämölle. Olen perusluonteeltani sillanrakentaja. Entä jos vihasta puhuminen vain hajottaa lisää?
En koskaan unohda iltaa, jolloin arviolta 20-vuotias ruskea mies tuli silmät kostuneina kiittämään minua esityksestä. Mies kertoi, ettei hänellä oman kokemuksensa mukaan ollut oikeastaan minkäänlaista tilaa näyttää negatiivisia tunteita. Samalla hän kuitenkin joutuu jatkuvasti ottamaan vastaan muiden vihaa ilman, että on tilaa puolustautua.
Olen ymmärtänyt, että kantamassani vihassa on periytymisen riski. Alistamisen synnyttämää vihaa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. En voi olla ajattelematta meidän yhteistä sotahistoriamme ja kaikkia niitä sukupolvia, jotka ovat kantaneet sen jättämiä jälkiä.
Käsillämme on nyt toinen kerta kahden vuoden sisällä, kun istuva hallitus on rasismiin liittyvän kohun ympäröimä. Hallitus on toistamiseen löytänyt sovun suljettujen ovien takana. Niillä, joita asia erityisesti koskee, ei ole tilaa puhua. Emmekä me yhteiskuntana pääse osaksi asian käsittelyä. Kuitenkin se on välttämätöntä, jotta olisi edes mahdollisuus antaa anteeksi ja jotta ei syntyisi lisää vihaa.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kadotin hymyni 10-vuotiaana – moni lapsi on epävarma arvostaan yhteiskunnassa
PuheenvuorotOlen aina kokenut, että minussa on jotain rikki mennyttä, Jani Toivola kirjoittaa.