Kolumni: Kadotin hymyni 10-vuotiaana – moni lapsi on epävarma arvostaan yhteiskunnassa
Olen aina kokenut, että minussa on jotain rikki mennyttä, Jani Toivola kirjoittaa.
Pyysin kesällä oman äitini vieraaksi Rakkaudesta-podcastiini. Hän suostui empimättä, kuten kuka tahansa lastaan rakastava äiti.
Jossain kohtaa keskustelua puhuimme lapsuudestani. Kysyin äidiltä, olinko minä iloinen lapsi. Äiti alkoi muistella, kuinka hymyilin aina jopa tuntemattomille ohikulkijoille. Rakastin sitä, että sain ihmiset nauramaan.
Sitten äiti vaikeni hetkeksi. Aivan kuin hän olisi yhtäkkiä muistanut jotain, minkä oli haudannut syvälle. Hän kertoi, että kun täytin kymmenen vuotta, minussa tapahtui muutos. Mummini oli ollut ensimmäinen, joka huomasi, että minulle ominainen ilo ja nauru olivat kadonneet kasvoiltani.
Samalla kun asian kuuleminen oli vaikeaa, se oli myös helpottavaa. Olen aina kokenut, että minussa on jotain rikki mennyttä. Varjo, joka ei ole itseni synnyttämä, mutta on vaikuttanut minuun läpi elämän. Keskustelu äidin kanssa vahvisti, etten ollut vain kuvitellut asioita.
Olen miettinyt äidin sanoja koko kesän. Olen surrut sen 10-vuotiaan Janin puolesta, joka kadotti hymynsä.
Mietin kaikkia tämän ajan lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan törkeyksiä laukovia aggressiivisia aikuisia ylintä valtaa myöten.
Mihin ilo sitten katosi? Se katosi ohikulkijoiden mulkoileviin katseisiin ja aggressiivisiin tuhahduksiin ihonväristäni. Siihen, että lapsena seurasin vierestä, kun äiti tarkisti jokaisessa bussissa ja junavaunussa, mihin oli turvallista mennä istumaan.
Joskus arvio oli väärä, ja vieressä istunut matkustaja alkoi nimitellä minua tai äitiäni, ja me jouduimme vaihtamaan paikkaa. Ulkopuolelta katsottuna hetket olivat ohikiitäviä, mutta jokainen törmäys murensi minäkuvaani ja turvan tunnettani.
Vetäydyin omaan kuoreeni, jossa opin pärjäämään sekä lohduttamaan ja kannustamaan itse itseäni. Päätin, etten koskaan antaisi kenenkään estää minua kulkemasta minne halusin. Ja minähän kuljin. Kerta toisensa jälkeen olin ensimmäinen tai ainoa kaltaiseni huoneessa. Minusta tuli aikuinen, ja sain kehuja rohkeudestani.
Kun juonsin Idols tv-ohjelmaa, tuotantoyhtiön työntekijä kehotti minua pysymään kaapissa, mutta minä menin Image-lehden kanteen ja sanoin, että olen homo ja haluan isäksi. Minusta tuli Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja ja minusta tuli isä.
Nyt olen 47-vuotias ja katselen elettyä elämääni. Paljon on tapahtunut, mutta samalla tuntuu, etten muista mitään. Opettelen vasta nyt, mitä elämän jakaminen muiden kanssa tarkoittaa. Enimmäkseen elän sen saman kuoren sisällä, mihin katosin 10-vuotiaana. Välillä tulen hetkeksi ulos, kunnes minuun ei saa enää yhteyttä.
Omaan kokemukseeni peilaten mietin kaikkia tämän ajan lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan törkeyksiä laukovia aggressiivisia aikuisia ylintä valtaa myöten. Myös tässä ajassa moni lapsi ja nuori ei ole varma omasta arvostaan yhteiskunnan edessä. Heidän tulevaisuutensa on meidän yhteisissä käsissämme.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kesä paljastaa luokkayhteiskunnan – perheeni viettää sen ystävien mökeillä, koska voimme vain haaveilla ulkomaanmatkasta
PuheenvuorotKesä voi tuntua pitkältä ja ahdistavalta, jos ei ole mahdollisuutta poistua edes omasta pihapiiristä, Jani Toivola kirjoittaa.
Kolumni: Vaihtelevat säät opettavat elämään hetkessä
Puheenvuorot
