Kolumni: Kuka opettaisi meitä itkemään?
Tuntuu, ettei kukaan enää itke julkisesti ja anna samalla muille lupaa tehdä samoin, miettii Jani Toivola.
Lapsi huikkaa ovelta heipat ja lähtee pianotunnille. Kasvot täynnä itsenäisyyttä ja omia valintoja. Takki huolettomasti auki eikä kaulaliinasta tietoakaan. On ensimmäinen edes hivenen kevättä lupaava päivä, ja päällysvaatteet lähtevät saman tien. Päätän, etten jaksa naputtaa vaan annan olla. Muistan, että olin itse ihan samanlainen. Purjehduskengät jalassa kouluun, vaikka lumi oli vielä maassa.
Minä hyppään autoon ja suuntaan kohti teatteria ja iltaharjoituksia. Tutulla suoralla laitan soittolistan soimaan. Valitsen Pehmoainon ja Maasta taivaaseen -biisin. Kaunis laulu siitä, mitä kaikkea toivoisi jokaisen ihmisen taipaleelle. Mahdollisimman paljon hyvää ja kaunista, mutta myös uskallusta kohdata pettymykset ja elämän harhapolut.
Minulla alkaa nousta kyyneleet silmiin. Hetken päästä itken liikennevaloissa lähes huutoitkua. Arvaan, että viereisestä autossa ehkä kurkistellaan, mutta päätän olla välittämättä. Nyt on itkun paikka, ja tiedän kokemuksesta, että se tekee hyvää.
Kaarran teatterin pihaan. Olo on kevyt ja helpottunut.
Mitä sitten itken juuri nyt? Hetkeä tyttären kanssa kotiovella. Sitä, että hänestä on kasvanut nuori naisenalku, joka lähtee itsenäisesti pianotunnille ja tietää, miten haluaa laittaa hiuksensa. Että elämmekin nyt arkea, jossa minun ei tarvitse enää kannatella ihan jokaista hetkeä. Miettiä, miten liikutaan paikasta toiseen ja kuka kulkee hänen rinnallaan, kun minulla onkin samaan aikaan harjoitukset teatterilla. Itken sitä, että olemme selvinneet tänne asti hengissä. Koska oli myös hetkiä, jolloin pelkäsin, ettemme selviä.
Mieleen nousee myös väläyksiä omasta lapsuudestani, kun olin tyttäreni ikäinen. Ehkä itken Jania, joka joutui ainakin osittain itsenäistymään liiankin aikaisin. Näkikö kukaan, että se ihminen oli silti edelleen tosi pieni, vaikka olikin kyvykäs ja ulospäin iloinen. Itken myös sitä, että olen menossa illaksi harjoituksiin ja tytär joutuu kävelemään yksin pianotunnilta kotiin. Syyllisyyttä siitä, että olen valinnut näin oudon ammatin, jossa on epänormaalit työajat.
Kaarran teatterin pihaan. Olo on kevyt ja helpottunut. Aika paljon oli taas kasaantunut sieluun pieniä itkun aiheita. Onneksi olen oppinut itkemään. Oikeastaan missä vaan, kaupan kassalla tai kuntosalilla.
Mietin, miten tärkeää olisi, että joku opettaisi meitä kaikkia itkemään. Tuntuu, ettei kukaan enää itke julkisesti ja anna samalla muille lupaa tehdä samoin. Minut opetti aikanaan itkemään Anita Hirvonen. Lauantai-iltana saunan jälkeen suorassa tv-lähetyksessä.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Pelkään kuolemaa enemmän kuin koskaan – miten sen kanssa oikein eletään?
PuheenvuorotBileet eivät jatkuneetkaan ikuisesti, kirjoittaa Jani Toivola.
Kolumni: Laita nyt se puhelin pois!
Puheenvuorot