Kolumni: Kuka näyttäisi tunteensa? Itkin autossa, kun Oprah Winfrey ja Ocean Vuong tekivät niin
Meitä kehotetaan olemaan haavoittuvaisia ja empaattisia, mutta kukaan ei näytä mallia, Jani Toivola huomauttaa.
Istun autossa ja itken. Puhelimen ruudulla vietnamilais-amerikkalainen kirjailija Ocean Vuong puhuu tunteikkaasti amerikkalaisen mediamogulin Oprah Winfreyn merkityksestä hänen ja hänen Vietnamista muuttaneen perheensä elämässä. Hänen äänensä murtuu. Oprah pitää kirjailijaa kädestä ja kuuntelee herkeämättä.
Ocean Vuong oli 2-vuotias tullessaan perheensä kanssa Yhdysvaltoihin. Yhteiskuntaluokka, johon he elämänsä rakensivat, keskittyi lähinnä selviytymiseen.
Äiti työskenteli kynsisalongissa, jossa koulutus ja kirjallisuus olivat hyvin kaukaisia asioita. Kynsisalongin kulmauksessa oli kuitenkin televisio, jossa joka iltapäivä istui Oprah. Puhumassa tunteista, ihmisenä olemisesta ja kirjallisuudesta.
Oprahin Talk Show istutti siemenen myös pieneen Oceaniin. Ehkä hänkin voisi kurottautua jonnekin? Nyt vuosikymmeniä myöhemmin hän itse istui Oprahin kanssa, sillä tämä oli juuri valinnut hänen uuden teoksensa kirjakerhonsa kuukauden kirjaksi.
Edellistä kohtausta voi katsoa amerikkalaisen laskelmoituna ja viimeiseen asti hiottuna tai sitä voi katsoa hetkenä, jossa kaksi ihmistä näyttävät tunteitaan julkisesti. Molemmilla on äärimmäisen korkea status ja paljon valtaa. He voisivat myös olla näyttämättä tunteitaan, mutta valitsevat toisin.
Mitä korkeampi status ihmisellä on, sitä vähemmän tunnetta.
Suomalaisesta yhteiskunnallisesta puheesta on vaikea löytää keskusteluja, joissa tunteet olisivat avoimesti läsnä. Melko suora linja on vedettävissä myös siihen, että mitä korkeampi status ihmisellä on, sitä vähemmän tunnetta.
Meitä kehotetaan kyllä olemaan haavoittuvaisia ja empaattisia, mutta kukaan ei luo sille tilaa tai näytä mallia. Samalla elämme ajassa, jossa on paljon ahdinkoa ja epävarmuutta.
Olen antanut itse urani aikana kymmeniä, ellen satoja, haastatteluita. Olen hyvä puhumaan ja sanoittamaan kollektiivisia tunteita. Olen myös valmis näyttämään omat tunteeni.
Useimmiten mahdollisuus mennä syvemmälle on tyssännyt haastattelijaan. Hän kyllä haluaisi, että minä menen tunteeseen, mutta ei halua tai osaa tulla mukaan.
Näin meidän julkinen puheemme keskittyy lähinnä nokkeluuteen ja puhuviin päihin. Kaiken ei tarvitse olla itkua, mutta hienoimpia ovat usein kaaret, joissa itku muuttuu nauruksi tai toisinpäin.
Miksi minä sitten itkin siellä autossa? Olin matkalla teatterille esitykseen. Käsillä on kevään viimeinen puristus. Näytökset, palaverit, rahahuolet, lapsi ja tuleva kesä vailla suunnitelmia. Paljon epävarmuutta ja pelko siitä, etten selviydy kaikesta.
Kaksi ihmistä ilmaisee puhelimeni ruudulla tunteensa, ja jostain syystä minut valtaa kokemus siitä, että kaikki järjestyy ja että en ole maailmassa yksin.
Sitä kai jokainen meistä kaipaa. Jaettua kokemusta elävästä elämästä.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Pelkään kuolemaa enemmän kuin koskaan – miten sen kanssa oikein eletään?
PuheenvuorotBileet eivät jatkuneetkaan ikuisesti, kirjoittaa Jani Toivola.