Kolumni: Haluaisin kuolla kuin Wittgenstein
Joskus kuolemankaipuu on auttanut minua murehtimaan vähemmän.
Ajatus kuolemasta lohduttaa minua. Mitään niin pahaa ei maailma voi tarjota, ettenkö vapautuisi siitä kuolemani hetkellä. Parasta elämässä on sen rajallisuus. Loputon ilo tai nautinto olisivat yhtä kamalia kuin loputon suru tai kärsimys.
Joskus olen tuntenut suoranaista kuolemankaipuuta. Se on auttanut minua murehtimaan vähemmän, pääsemään irti peloistani.
Näitä asioista on vaikea puhua tutuille. Monet huolestuvat, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Ei ole. Kuolemankaipuustani puuttuu tavoitteellisuus ja suunnitelmallisuus.
Saatan leikkiä nokkelaa ja siteerata esseisti E. M. Ciorania: "Vain optimistit tekevät itsemurhia, optimistit, jotka eivät enää kykene olemaan optimisteja."
Koska minulta puuttuu kyky odottaa elämältä fantastisia asioita, en voi pettyä niin totaalisesti, että tuntisin tarvetta lopettaa täällä olemiseni omakätisesti.
Ikävintä kuolemassa ei ole itse kuolema vaan kuoleminen. Se pelottaa minua. Kammoksun ajatusta virumisesta sairaalan vuoteessa lääketokkurassa vuoroin loppuani rukoillen ja vuoroin kuolonkauhua tuntien.
Mitään niin pahaa ei maailma voi tarjota, ettenkö vapautuisi siitä kuolemani hetkellä.
Haistan aina valheen, kun luen jonkun merkkihenkilön erkaantuneen tästä maailmasta rauhallisesti kuin uneen lipuen läheistensä ympäröimänä. Sellainen kuulostaa liian kauniilta ollakseen totta.
Jotkut tuttuni toivovat nopeaa kuolemaa. Heidän mielestään onnellisinta olisi kaatua suorilta jaloilta, kesken innostavan keskustelun, viinilasi kädessä.
Minulle onnellinen kuolema on sellainen kuin filosofi Ludwig Wittgensteinilla. Hän tunnusti ystävälleen Maurice Drurylle syövän kalvamana muutamaa päivää ennen kuolemaansa: "En ole koskaan miettinyt ’tulevaa elämää’. Olen kiinnostunut vain tästä elämästä ja siitä mitä pystyn vielä kirjoittamaan."
Viimeisinä kuukausinaan Wittgenstein kirjoitti jälkimmäisen osan teokseensa Varmuudesta. Päivää ennen kuin filosofi veti viimeisen henkäyksensä, häntä hoivannut rouva Bevin kertoi, että huomenna on tulossa ystäviä kylään. "Kerro heille että elin ihanan elämän", Wittgenstein vastasi.
Olla selväjärkinen loppuun asti, tuudittautumatta elämänvalheisiin. Sellainen kuulostaa kauniilta, kenties jopa liian kauniilta ollakseen totta.
Kirjoittaja on vantaalainen kirjailija, esseisti ja toimittaja.
tommi.melender@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Hyväosaisten jäätelökekkereillä kaikki on vain itsestä kiinni
PuheenvuorotOnnellisuuden ja menestyksen toisiinsa liittävä positiivisen ajattelun kultti häivyttää yhteiskunnalliset rakenteet.
Kolumni: Lätkäfani käy katsomossa elämänkoulua
Puheenvuorot
