Kolumni: Lätkäfani käy katsomossa elämänkoulua
Aikuisten miesten tappio-orgiat Suomen lätkähäviöiden jälkeen saivat koulupojan tuskastumaan.
Jalkapallosta voi oppia kaiken tarpeellisen moraalista ja etiikasta. Niin väitti tehneensä Albert Camus, vaikka epäilenkin hänen liioitelleen. Kirjailijat sanovat kaikenlaista paikkansapitämätöntä siitä ilosta, että saavat aikaiseksi hyvän kuuloisen virkkeen.
Minulle jääkiekko on opettanut enemmän kuin jalkapallo, mutta ei moraalista tai etiikasta, vaan pettymyksistä. Kun olin koulupoika, jääkiekon MM-kisat olivat suunnilleen parasta, mitä elämä saattoi tarjota.
Suomi ei lähtenyt silloin taistelemaan maailmanmestaruudesta, vaan jahtaamaan pronssimitalia. Maailmanmestaruus olisi edellyttänyt Neuvostoliiton punakoneen voittamista. Yltiöpäisinkin optimisti tunnusti sen mahdottomaksi.
Suomen 1970- ja 1980-lukujen pronssijahti oli vuoroin epätoivoista ja vuoroin tragikoomista. Ellei himottu ensimmäinen mitali kariutunut efedriinikäryyn, se kariutui käsittämättömään tappioon kiekkomaailman kääpiölle DDR:lle.
Jouduin nielemään niin paljon pettymyksiä, että totuin mieltämään jääkiekon pikemminkin häviämisen kuin voittamisen kautta.
Kun loppusummeri soi Leijonien häviön merkiksi, harrastelijasatiirikot eivät pystyneet peittämään tyytyväisyyttään.
Suomi alkoi menestyä vasta kun olin kasvanut aikuiseksi. Siihen oli tottumista, mutta tottumista on helpottanut se, että Leijonat on tähän mennessä voittanut MM-finaalin vain kahdesti ja hävinnyt kahdeksan kertaa. Finaalitappio on moderni versio DDR:n edessä konttaamisesta.
Poikavuosiltani muistan, kuinka MM-kisat muuttivat tutut aikuiset miehet myrkyllisiksi satiirikoiksi. Ottelulähetysten aikana he suorastaan kilpailivat siitä, kuka lausuu ivallisimmat kommentit Suomen pelaajista ja valmentajista.
Kun loppusummeri soi Leijonien häviön merkiksi, nämä harrastelijasatiirikot eivät pystyneet peittämään tyytyväisyyttään: minähän sanoin! Silloin harvoin, kun Suomi löi jonkin suuren kiekkomaan, he menivät hämilleen eivätkä pystyneet nauttimaan voitosta.
Elämässä voi joskus olla lohdullisinta vakaumus siitä, että mitään lohtua ei ole, vaan kaikki on häviöön tuomittua.
Se on huonoa uskoa, valheeseen tuudittautumista. Olen yrittänyt välttää sellaista siitä saakka, kun koulupoikana seurasin tuskastuneena Suomen jääkiekkomaajoukkueen häviön jälkeisiä aikuisten miesten tappio-orgioita.
Kirjoittaja on vantaalainen kirjailija, esseisti ja toimittaja.
tommi.melender@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Tarvitsemme jalomman tarinan itsestämme
PuheenvuorotLajihistoria todistaa, että ihminen ei ole pelkästään voittamiseen ja valloittamiseen pyrkivä olento.
Kolumni: Haluaisin kuolla kuin Wittgenstein
Puheenvuorot
