Kolumni: Huono futisäitikin voi kehittyä
Minulle kuntoilu on vähän niin kuin koiran ripulin siivoaminen lattialta. Ei se kovin kivaa ole, mutta jälkikäteen ei harmita.
Lauantaiaamupäivä myyrmäkeläisen pallokentän laidalla. Siellä pärjää pakkasesta huolimatta, kun on riittävästi lämmintä päällä, villasukat ja huopikkaat jalassa. Kentällä pelaa kuopukseni. Tuntuu vähän ihmeeltä, että minä olen voinut synnyttää maailmaan ihmisen, joka osaa pelata jalkapalloa.
Muistan tilanteen alakoulun hiekkakentältä. Pallo on jossain vastustajan puolella kenttää. Minä olen kai jonkin sortin puolustaja. Pallo tulee kohti pitkältä ja kovaa. Mitä minä teen? Käännyn selin ja yritän suojautua. Pallo tömähtää melkoisella voimalla takapuoleni tuntumaan.
Muistan, että joku kehui minua. Oliko se luokkakaverini Antti? Vai sekoitanko tapauksen siihen toiseen kertaan, jolloin Antti kehui minua liikuntatunnilla? Se oli Antilta kiltisti tehty. Etenkin kun minun liikuntasuorituksissani ei juuri ollut kehumista.
Jos en ole mikään varsinainen lahja suomalaiselle urheilulle, en ole kyllä kummoinen urheilun katsojakaan.
Tässä Myyrmäen pelissä kysyin mieheltä kahdesti, oliko se maali? Oli se, mutta ei sitä ole niin helppoa erottaa! Kun joukkueet ensimmäisen erän jälkeen vaihtoivat puolia, kesti hetken ennen kuin se meni minulle kunnolla jakeluun. Että se äskeinen vastustajan pääty on nyt meidän pääty.
Tuntuu vähän ihmeeltä, että minä olen voinut synnyttää maailmaan ihmisen, joka osaa pelata jalkapalloa.
Olen alkanut viihtyä kentän laidalla. Sekin tuntuu pieneltä ihmeeltä. Jonkinlainen ihme lienee sekin, että olen itse kuntoillut kesän lopusta lähtien reippaammin kuin ikinä aiemmin. Minulle kuntoilu on vähän niin kuin aikainen aamuherääminen, hammaslääkärillä käynti tai koiran ripulin siivoaminen lattialta. Ei se kovin kivaa ole, mutta jälkikäteen ei harmita.
Mies sanoi taannoin, että jos treenaan kesään saakka, tulen näyttämään Ilkka Nummistolta. Siltä lapsuusvuosiemme voimamieheltä! Mieheni on tosin myös väittänyt, että kuntosaleilla soitetaan musiikkia pieruäänien peittämiseksi. Uskoo ken tahtoo.
Palataan vielä sinne myyrmäkeläisen kentän laidalle.
– Huusiko se äsken, että kostetaan, kysyin toisen erän aikana mieheltäni.
Ei se mielestäni mahdotonta olisi, että häviöllä olevan joukkueen valmentaja huutaisi sillä tavalla. Ei kukaan niin huutanut. Se oli oman joukkueen valmentaja, joka oli huutanut, että nostetaan.
Kirjoittaja on kahden tytön ja yhden kirjan äiti.
soili.pohjalainen@saunalahti.fi
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Kolumni: Perhepäiväkirjat paljastavat pöljiä ja ihania hetkiä
PuheenvuorotIlman perhearjesta tehtyjä merkintöjä olisi saattanut unohtua vaikka se, mitä tapahtuu kun polttaa joulukuusenoksia takassa.
Kolumni: Tuuli vei kasvihuoneen! Hienoa!
Puheenvuorot