Kolumni: Ihminen jäi liturgian alle joulukirkossa
Olisin kaivannut vaikka hetkellistä hiljaisuutta, missä meidän olisi ollut mahdollista tunnistaa hetken ainutlaatuisuus, kirjoittaa Jani Toivola.
Radiossa todettiin, että joulukirkkoperinne on kuihtumassa. Tämä kävi ilmi kirkon nelivuotiskertomusta käsittelevästä uutisesta. 2000-luvun alussa jouluaattona kävijöitä oli vielä puoli miljoonaa, ja nyt enää noin 200 000. Itse olen yksi niistä, jotka pyrkivät edelleen pitämään perinteestä kiinni.
Tänä vuonna tosin astelin jumalanpalvelukseen vasta joulupäivän aamuna. Edellisestä käynnistäni oli tovi, joten odotukset olivat korkealla. Jouduin kuitenkin pettymään. Kaikki kirkkoa ja pappia myöten oli kohdallaan, mutta silti jotain jäi puuttumaan.
Kristinusko on kulkenut mukanani alakouluikäisestä asti. Uskonto ei tullut kodin perintönä. Jokin veti puoleensa omaehtoisesti. Laulut ja tekstit rauhoittivat minua, kun ympärillä tapahtui asioita, joita oli vaikea ymmärtää. Ne opettivat myös yhteyttä muihin ihmisiin lapselle, joka oli oppinut tukeutumaan usein vain itseensä. Etsin edelleen samaa yhteyttä. Katsetta kanssaihmiseen ja sanoja, jotka auttaisivat meitä näkemään toinen toisemme.
Joulupäivänä en voinut välttyä tunteelta, että oli vaikea löytää yhteyttä niin itseensä kuin muihin. Jokainen istui omassa kokemuksessaan ja pappi yritti henkensä edestä siirtyä pisteestä toiseen, jotta kaikki tapahtuisi sovitusti. Lopputuloksena oli jotain, missä ihminen jää liturgian alle. Jostain syystä urutkin veivät melkein tajun. Olisin kaivannut vaikka hetkellistä hiljaisuutta, missä meidän olisi ollut mahdollista tunnistaa hetken ainutlaatuisuus.
Moni hyvä kansanedustaja hukkui rakenteiden alle.
Tilanne muistutti ajastani kansanedustajana. Eduskunta näyttäytyi usein paikkana, jossa ihmiset yrittivät henkensä edestä ahtautua kauan sitten luotuihin raameihin. Se, joka raamit aikanaan loi, oli poistunut jo aikoja sitten. Moni hyvä kansanedustaja hukkui rakenteiden alle ja samalla säilyi kulttuuri, jossa kansalainen ja vallanpitäjä eivät löydä tietä toistensa luokse.
Koin eduskunnassa myös muutoksen. Olin kansanedustaja silloin, kun laki kansalaisaloitteesta astui voimaan. Osa ihmisistä talon sisällä oli peloissaan. Uhkakuvana oli, että kohta kansa kävelee käytävillä eikä päättäjiä enää tarvita. Hetkeä myöhemmin syntyi kansanliike, jonka seurauksena saimme uuden avioliittolain – iso muutos ihmisyyden rakenteissa. Kansa ja vallanpitäjät tulivat hetkellisesti lähemmäksi toisiaan eikä kukaan menettänyt paikkaansa.
Kirkolla voisi olla yhteiskunnassa huomattavasti isompi ihmisiä yhteen tuova rooli. Jostain pitää vieläkin uskaltaa luopua. Keskiössä ovat edelleen raamit, jotka estävät ihmisiä näkemästä toisensa.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Messussa käynti voi tuoda lohtua joulun yksinäisyyteen – ”Joulu on ilon juhla, mutta kummallisesti se puristaa surua esiin”
HengellisyysEhtoollinenkin on joulupöytä, sanoo Tiina László, joka on pappina jouluyön messussa Myyrmäessä.
