Mariia Niskavaara ajattelee, että ihmiset ja muut eläimet ovat samaa ainetta, eikä niiden välillä ole muutenkaan suurta eroa ainakaan ihmisten hyväksi. Hänet kuvattiin Hakaniemen kauppahallissa.
Pääseekö sian sielu taivaaseen? – Mariia Niskavaaran palkittu esikoisromaani itkettää, naurattaa ja ällöttää lukijoita
Ester, teurastaja punoo yhteen lihateollisuuden, kristinuskon ja lapsettomuuden. Sitä ei olisi syntynyt ilman luppakorvakani Toffeeta, joka mullisti Mariia Niskavaaran maailmankuvan.
”Liukuhihnaa pitkin tulee sikoja heidän luokseen yksitellen. Niitä silitellään. Ai, ai emakkoa. Ja sitten otetaan tainnutuspyssy, sillä otsaan, tuhat volttia, kuin suudelma, tumps, ja sialta silmät herpaantuvat ja suu aukeaa.”
Mariia Niskavaara on saanut runsaasti palautetta esikoisromaanistaan Ester, teurastaja (Kosmos 2025). Se on oksettanut, pyörryttänyt, itkettänyt ja naurattanut lukijoita. Niskavaaran isäkin kertoi lukeneensa kirjan yhdessä yössä ja itkeneensä lopussa, vaikka ei ollut sitä ennen lukenut yhtään romaania 40 vuoteen.
Groteski aikuisten satu kuvaa elämää lihatehtaan ympärille rakennetussa kaupungissa, jossa keinosiemennetään, lihotetaan, teurastetaan, paloitellaan, myydään ja syödään eläimiä, jotka muuttuvat matkan varrella lihaksi. Sian ja ihmisen lihalla ei ole romaanissa suurtakaan eroa. ”Ne ovat saman makuisia, saman hajuisia ja paistaessa käryävät yhtä lailla.”
Ester, teurastaja voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden 2025 parhaana esikoisteoksena. Se on ehdolla myös Runeberg-palkinnon saajaksi.
Lapsuus eläinten kanssa opetti empatiaa
Eläimet, kuolema ja kristinusko ovat kiinnostaneet Mariia Niskavaaraa todella paljon lapsesta asti. Ne ovat myös vahvasti mukana hänen romaanissaan.
Miten Valkeakoskella tehtaan vieressä kasvanut tyttö alun perin kiinnostui moisista aiheista? Niskavaara kertoo, että luppakorvakani Toffeella oli siihen suuri vaikutus. Kani muutti hänen maailmankuvansa.
Toffee hyppeli vapaana kotona, pihalla ja metsäpoluilla Niskavaaran mukana, kun tämä kävi yläkoulua. Tyttö huomasi, etteivät ulkopuoliset ihmiset ymmärtäneet alkuunkaan, miten hieno, älykäs ja empaattinen Toffee oli.
Niskavaara halusi vaikuttaa siihen, miten ihmiset näkevät kanit ja muut eläimet. Hän halusi isona biologian tohtoriksi ja tutkimaan kaniyhdyskuntia Isoon-Britanniaan.
– Kanien ja hevosten kanssa kasvaminen auttoi minua havaitsemaan, että niillä on omia ajatuksia ja intressejä. Niiden kehotkin toimivat tosi samalla tavalla kuin meidän.
”Jos minun pitäisi kuvata itseäni lyhyesti, sanoisin, että olen utelias naaraselukka”, Mariia Niskavaara toteaa.
Niskavaara puhuu ihmisistä ja muista eläimistä. Hänestä näiden ryhmien välillä on vain yksi perustavanlaatuinen ero.
– Ihmiset ovat aika tunneälyttömiä. Meillä on hyvin vähän halua tai kykyä ymmärtää toisten eläinten tunteita ja sitä, mistä niiden toiminta johtuu. Muut eläimet tunnistavat ihmisessä sen sijaan helposti kaltaisensa.
”Lihalla mässäily on epäkristillistä”
”Isä tapasi äidin, ja mustakaapuinen pappi tuli, ja kirkkokansa laski päänsä, ja pappi siunasi tuoreen avioparin ja kertoi, kuinka liha syntyi hengen sivutuotteena, kun maailmaa luotiin. Henki, kirkas ja muotoa vailla, alkoi tihkua nesteitä, rasvaa ja aminohappoja. Nesteestä syntyi suuria lammikoita, ja Jumala kahlasi lammikoiden poikki eikä tiennyt, mitä niillä voisi tehdä. Vähitellen lammikot hyytyivät ja Jumala otti hieman hyytynyttä massaa käsiinsä ja alkoi pyöritellä.”
Mariia Niskavaara versioi Raamatun luomiskertomusta Ester, teurastajassa, jonka omalakisessa maailmassa on yltäkylläisesti kristillistä kuvastoa. Hän luki Raamatun kannesta kanteen jo lukioaikana, mutta Ensimmäisen Mooseksen kirjan paratiisikertomus on ikisuosikki, johon hän palaa yhä uudelleen.
– Olen saanut kristinuskosta lohtua ja vastauksia elämän kysymyksiin. Usko on minulle silti enemmän jotain kohti menemistä kuin jossain olemista.
Niskavaara epäröi, haluaako hän ottaa kantaa muiden tekemisiin. Sitten hän sanoo:
– Alkujärjestys oli sellainen, että Jumala loi maailman ja eläimet ihmisen kumppaneiksi ja katsoi kaiken hyväksi. Laitostunut lihantuotanto vailla empatiaa Luojan luomia kohtaan on hyvin armoton ja rakkaudeton tapa elää. Mielestäni pohjaton lihalla mässäily on siksi epäkristillistä.
Mariia Niskavaara lakkasi syömästä lihaa, kun hän muutti 18-vuotiaana omilleen. ”Se oli helppo ratkaisu, sillä opiskelijaravintolassa oli aina kasvisruokaa tarjolla.”
Niskavaara ajattelee, että jos ihmisellä on sielu, niin muillakin eläimillä on. Hänen romaanissaan sian suusta leyhähtää hieman lihakeiton hajua, kun se tainnutetaan. Siinä menee sian sielu. Hän kirjoittaa myös, kuinka ”betonikerrostalojen väleissä levottoman sian sielu kolistelee roskakatoksia niin, ettei kukaan nuku, se on jatkunut jo monta yötä, mutta juuri tänään enkeli vihdoin lentää kaupungin yli”. Enkeli vie harhailevan sielun mukanaan taivaaseen.
Kuolema ja ruumiit kiehtoivat jo lapsena
Yläkoulussa Mariia Niskavaara kysyi uskonnonopettajaltaan, pääseekö hänen kaninsa taivaaseen, kun se kuolee. Opettaja vastasi, että hän ei usko niin käyvän. Silloin Niskavaara ilmoitti vihaisena, että siinä tapauksessa hänkään ei ole menossa. Hän erosi kirkosta heti 18 vuotta täytettyään.
Lemmikkikanien lyhyt elinikä pakotti Niskavaaran ajattelemaan kuolemaa jo varhain. Lisäksi hänen enonsa kuoli nuorena.
– Mietin, mistä kuolemassa on kysymys, miltä kuoleminen näyttää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja mitä ruumiille tehdään.
Niskavaara muistelee, kuinka hän näki lapsuuden metsäretkillä muutaman kerran kuolleen villieläimen. Hän palasi yhä uudestaan katsomaan, kuinka eläimen ruumis muutti muotoaan. Toukkien kuhina raadossa ällötti, pelotti ja kiehtoi.
Ihmisillä on Niskavaarasta mielenkiintoinen suhtautuminen ruumiisiin.
– Kauhu- ja seikkailuleffoissa ja muussa viihteessä vilisee ruumiita. Minua kiinnostaa, miksi viihdytämme itseämme katsomalla sellaista.
Niskavaara kertoo nautiskelevansa kiinnostuksestaan kuolemaa ja eläimiä kohtaan myös väitöskirjassaan. Tekeillä oleva taiteen tutkimuksen väitöskirja käsittelee kuolleiden eläinten ja kasvien esittämistä taiteessa.
– Jos taulussa on kuollut peura, kukkia ja muutama hedelmä, teoksen nimi voi olla asetelma. Jos teoksessa olisi peuran sijasta ihminen, sitä ei kutsuttaisi asetelmaksi. Meillä on tosi erilainen suhde ihmisen ja muiden eläinten ruumiisiin.
Niskavaara on työskennellyt kuolleiden kasvinosien parissa myös amanuenssina. Hän on kuratoinut taiteilija Antti Laitisen oksista kokoaman Helisevä metsä -näyttelyn Emma-museoon Espooseen sekä Luonnon aika -osuuden Ateneumin Ajan kysymys -kokoelmanäyttelyyn Helsinkiin. Molemmat ovat parhaillaan nähtävillä.
Mariia Niskavaarasta eläimissä on enemmän elämänpaloa kuin monissa ihmisissä. ”Eläimet rakastavat toisia välittömämmin ja riemuitsevat siitä, että ovat olemassa.”
Lapsettomuus on vastoin tuotantoyhteiskunnan odotuksia
”Kaikki liha on niin kaunista, hän ajattelee. Tämä sika. Hän itse ja se liha, mikä hänen oman lihansa sisällä kasvaa. Elämän ihme on, että liha kasvattaa lihaa.” Tällaisia Niskavaaran kirjan päähenkilö Ester miettii työskennellessään raskaana.
Lapsen kaipuu on yksi romaanin teemoista. Moni lapsettomuudesta kärsivä lukija on kertonut Mariia Niskavaaralle, että kirja on herättänyt heissä voimakkaita, kehollisia tuntemuksia.
– Minulle on ollut ravisuttava kokemus, että olen onnistunut saamaan tuollaisia reaktioita aikaan pelkällä mielikuvituksellani.
Niskavaara on 37-vuotias lapseton nainen, ja sellaisena hyvin tietoinen siitä, että hänenlaisiltaan toivotaan jälkeläisten tuottamista Suomen kansantalouden ja huoltovarmuuden tarpeisiin.
– Ihan kuin lapset olisivat pieniä panssarivaunuja!
Hän näkee synnytystalkoita kaipaavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa selvän yhtymäkohdan lihateollisuuteen, jonka tärkein tuotantoyksikkö on kohtu. Hän huomauttaa, että koko teollisuudenala perustuu naaraiden lisääntymiselinten hallintaan ja että suurin osa siinä käytettävistä eläimistä on naaraita.
– Toisten naiskehollisten lapset syödään, mutta toisista tulee veronmaksajia.
Niskavaara ei ole koskaan tuntenut halua saada lapsia. Hänen nykyiseen perheeseensä kuuluu puoliso ja kolme kissaa, kaksi siamilaista ja yksi itämainen lyhytkarva, joita Niskavaara kutsuu lapsukaisikseen. Kun kirjailija käärii villatakkinsa hihat, käsivarsista paljastuvat Tyty- ja Pipa-kissojen kuvat, ja hän on varannut ajan myös Pojun kuvan tatuoimiseen.
– Haluan elää eläinten kanssa yhtä kovasti kuin jotkut muut haluavat lapsia.
Niskavaaran romaanin sanoin: ”Lasten ja sikojen ripset ovat yhtä pitkät ja kauniit.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Katsojat ovat itkeneet Limppu Witickin eläinoikeustaiteen edessä – kuolemaantuomittuja maalaava teologi haluaa kolme muutosta kirkkoon
Hengellisyys”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”, Limppu Witick siteeraa Raamattua.
