Lemmikin kuolema tuo surun, joka väistyy vain suremalla
Eläimen eutanasia on rauhallinen ja kivuton tapahtuma. Silti kaikki omistajat eivät halua olla tapahtumassa läsnä.
Lemmikissä on sanoin kuvaamatonta hellyyttä. Se hyväksyy ihmisen ehdoitta, ei tuomitse eikä arvostele. Eläintä voi paijata ja pitää hyvänä, se käpertyy kylkeen nukkumaan ja rientää kotiin tulijaa vastaan. Eläimeen voikin syntyä syvä kiintymyssuhde, jossa on jotain samankaltaista kuin äidin ja lapsen varhaisessa suhteessa.
– Rakkaan lemmikin menetys tuntuu vaikealta ja raastavalta. Se voi nostaa pintaan myös aikaisempia menetyksiä, jotka ovat ehkä jääneet surematta, kertoo psykologi, traumapsykoterapeutti Ritva Launonen.
Kaipaus on yhtä suuri, oli menehtynyt pieni marsu tai hiiri tai iso koira. Erityisen traumaattisia omistajille ovat odottamattomat menetykset: jos eläin esimerkiksi jää auton alle, jos joku pahoinpitelee sen kuoliaaksi, se putoaa parvekkeelta tai sen vointi romahtaa nopeasti.
– Jos eläimellä on verta vuotava kasvain vatsaontelossa, joudutaan miettimään, lähdetäänkö hoitamaan vai päätetäänkö eläimen kärsimys, kertoo sairaalaeläinlääkäri Jenni Hovi Yliopistollisesta eläinsairaalasta.
– Usein omistaja sanoo, ettei mitään merkkejä ollut, vielä tänään se leikki ja jahtasi palloa, ja sitten menivät jalat alta.
Usein lemmikki yrittääkin piilottaa oireensa, sillä luonnossa kipeä eläin joutuu helposti muiden hampaisiin. Jotkut sairaudet, kuten munuaisten vajaatoiminta, voivat myös edetä todella nopeasti, eikä ennustetta voi tietää diagnoosihetkellä.
Eläimen kuolemaan liittyy myös syyllisyyttä
Aluksi lemmikin kuolema tuntuu epätodelliselta. Joskus ihminen saattaa jopa ajatella, että miksi eläin ei voisi tulla takaisin, vaikka tietääkin, ettei se järjen tasolla ole mahdollista.
Myös eläinlääkärille lemmikin eutanasia on koskettava tilanne. Jotta hän pystyy tekemään työtään, hänen täytyy kuitenkin säilyttää ammatillinen asenne. Niin hän voi parhaiten myös tukea surevaa omistajaa ja osoittaa hänelle empatiaa.
– Jos lopetettava koira muistuttaa tavalla tai toisella omia koiria, tilanne on vaikeampi, Jenni Hovi myöntää.
Eläimen yllättävä kuolema tuo helposti syyllisyyden. Että jos vain olisin tullut aiemmin kotiin, tätä ei olisi tapahtunut. Joskus omistaja saattaa tunnemyllerryksessään jopa kieltää eläimen lopettamisen.
– Rakkaasta ystävästä luopuminen voi olla hyvinkin vaikeaa, vaikka eläimen vointi on tuskallinen.
Tunteet tulevat silloin pintaan. Lemmikin huonontuneen terveydentilan hyväksyminen ja eläimen kannalta oikean ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Toiset haluavat tehdä eläimen kanssa viimeisen kävelyn, osa taas haluaa, että eläin lopetetaan heti.
Joskus omistaja pyytää eläintä kotiin vielä muutamaksi päiväksi. Usein se ei onnistu. Yleensä eläinlääkäri joutuu kertomaan omistajille, että se ei helpota luopumista ja että lemmikin terveydentila ei sitä todennäköisesti kestä, vaan se voi hyvinkin menehtyä kotiin.
– Joskus tervekin mutta aggressiivinen eläin joudutaan lopettamaan, sillä ei voida ottaa riskiä, että se purisi esimerkiksi lasta. Jos koira on jo purrut lasta, lopettamismääräys voi tulla myös poliisilta, Hovi kertoo.
Surutyötä voi tehdä monella tapaa
Eläimen eutanasia on rauhallinen ja kivuton tapahtuma. Lemmikki saa ensin rauhoitteen, jonka jälkeen se nukutetaan eli lemmikki tavallaan nukkuu pois. Kun sydänääniä ei enää kuulu, eläin todetaan kuolleeksi. Omistaja saa itse päättää, haluaako olla läsnä koko tapahtuman ajan vai vain osan siitä.
– Kaikki eivät siihen pysty, ja se on täysin ymmärrettävää, Jenni Hovi sanoo.
Surutyöhön ei ole yhtä oikeaa kaavaa. Tärkeintä on kuitenkin kohdata ikävän ja kaipauksen tunteet, sillä suru väistyy vain suremalla. Monia helpottaa itkeminen ja puhuminen eläinrakkaiden ihmisten kanssa, valokuvien katselu tai musiikin kuuntelu. Jotkut haluavat olla yksin omien tunteidensa kanssa, tehdä puutarhatöitä tai liikkua siinä metsässä, jossa lemmikin kanssa liikkuivat.
– Surun etenemiselle on tärkeää eläimen hyvästeleminen, sanoo Ritva Launonen.
– Jos eläin on kuollut tapaturmaisesti, ihminen voi tuntea syyllisyyttä tai pohtia, olisiko voinut estää kuoleman. Suruun voi jäädä jumiin. Toisaalta syyllisyydentunteet ovat tietyssä suruvaiheessa luonnollisia.
Lemmikin menetys on usein lapselle ensimmäinen kosketus kuolemaan ja sen lopullisuuteen. Kouluikäinen ymmärtää jo, ettei sieltä enää tulla takaisin.
– Lapsi voi hyvin olla mukana eutanasiahetkellä, jos se tapahtuu esimerkiksi kotona tutussa ympäristössä. Aikuisten antama lohtu, tuki ja rauhallisuus ovat tärkeitä.
Pikkuhiljaa suru laimenee. Se muuttuu voimavaraksi ja kauniiksi muistoiksi.
Koira voi olla tuki ja turva
Kennelliiton viestintäpäällikkö Miia Lahti arvioi, että Helsingissä asustaa noin 30 000 koiraa. Hännänvispaajien määrän ja yhteiskunnallisen tilanteen välillä vaikuttaa olevan selvä yhteys.
– Mitä enemmän ihmisillä on haasteita esimerkiksi työllisyyden kanssa, sitä enemmän turvaudutaan koiraan. Eläimestä tulee ystävä ja lohduttaja, jolle on helppo kertoa asioita, Lahti kuvailee.
– Vaikka kaupungissa naapuri on käytännössä yhden oven takana, ihminen jää helposti yksin. Koira täyttää sosiaalisen tyhjiön ja tuo merkityksen elämään, se antaa syyn herätä uuteen aamuun, kevääseen ja linnunlauluun.
Koira myös luo siltojen ihmisten välille. Lenkillä ventovieraatkin saattavat kysyä, saako sitä rapsuttaa ja minkä ikäinen se on. Koira yhdistää niin työttömän, vanhuksen kuin uraohjuksenkin.
– Koira voi tulla ihmisen viereen ja vähän tökkäistä, että mä olen tässä ja kuuntelen sua. Se tekee sen lempeästi.
Ei olekaan ihme, että koiran menetys jättää elämään tyhjän aukon.
"Kesällä 2014 kissallani Hertalla, 12, todettiin munuaisten vajaatoiminta. Se oli niin lievä, ettei ruokavaliohoitoa tarvinnut aloittaa. Kissa oli väsynyt, mutta piristyi taas ja alkoi leikkiä. Se hämäsi.
Eräänä päivänä tajusin, ettei Hertta ollut kahteen päivään juuri koskenut ruokaansa. Laitoin Hertan kuljetuskoppaan ja lähdimme eläinlääkärille. Jo Hertan alustavasti tutkinut eläinlääkäri sanoi, ettei hyvältä näytä. Verikokeiden tulokset valmistuivat. Kun eläinlääkäri totesi, että munuaisten vajaatoiminta on edennyt loppuvaiheeseen, purskahdin itkuun. Tiesin, ettei mitään ollut tehtävissä enkä halunnut, että Hertta joutuisi kärsimään enempää.
Rauhoittavan pistoksen jälkeen Hertta ei enää jaksanut nostaa katsettaan, makasi vain tutkimuspöydällä. Nukutusainetta meni kanyylin kautta. Kun sydänääniä ei enää kuulunut, uusi itkuryöppy vavisutti kehoani. Silitin viilenevää turkkia ja toivotin Hertalle hyvää matkaa. Oli pyhäinpäivän aatto.
Eläinlääkäreiden empaattisuus auttoi paljon. Hertan kuoleman jälkeisenä päivänä menimme ystäväni kanssa lemmikkieläinten hautausmaalle, missä sytytin kissalleni keltaisen venetsialyhdyn. Läheisessä kahvilassa oli viulukonsertti, ja puhuimmekin, että Hertta sai muistotilaisuuden.
Myös syyllisyydentunteet tulivat. Mietin, kuinka pitkään eläin oli peitellyt kipujaan. Hertta valmisteli minua poismenoonsa. Se ei tullut enää viereeni nukkumaan ja vetäytyi muutenkin. Kuolema tuntui epätodelliselta ja surutyö kesti kauan. Kuuntelin musiikkia, itkin ja juttelin ystävieni kanssa. Nukkumaan mennessä ja herätessä oli vaikea tajuta, ettei Herttaa enää ole.
Kun Hertan kuolemasta oli kulunut seitsemän kuukautta, löysin netistä Hertan syntymäpäivänä ilmoituksen valko-oranssista kissanpojasta. Uusi pentu tuli kotiin, kun Hertan kuolemasta oli yhdeksän kuukautta. Pennusta huolimatta Hertta säilyy mielessäni aina."
– Marja
Villistä pennusta rauhalliseksi koiraksi
"Kun Patu, bokserin ja saksanpaimenkoiran sekoitus, tuli meille keväällä 2004, se oli kuin pieni karhunpoika. Patu oli niin sanottu vaikea lapsi. Se oli aamusta iltaan täynnä virtaa ja melko aggressiivinenkin. Välillä mietimme, joudummeko luopumaan siitä. Onneksi jaksoimme, sillä Patusta kasvoi sydämellinen ja rauhallinen koira.
Ensimmäiset merkit siitä, ettei kaikki ole kunnossa, olivat väsymys ja ajoittainen ruokahalun heikentyminen. Välillä koira kuitenkin söi hyvin. Siksi sitä ei ehkä halunnutkaan uskoa, että mitään vakavaa on. Kun puhuttiin lenkille lähtemisestä, Patu ponkaisi innoissaan ylös. Silloin, kun meillä ei ollut koiraa, emme olisi uskoneet, että jäämme näin paljon suremaan eläintä. Patu opetti meille, miten hyvä koira voi olla.
Syyskuun 18. päivä 2015 jäi 11,5-vuotiaan Patun elämän viimeiseksi. Röntgenkuvissa näkyi iso kasvain vatsaontelossa. Se oli sokki. Ainoa vaihtoehto oli päästää Patu vihreämmille niityille, missä sillä ei olisi kipuja. Hautasimme Patun takapihallemme. Käymme siellä muistelemassa Patua ja viemme hänelle kukkia ja kynttilöitä.
Patun kuolema tuntuu välillä vieläkin epätodelliselta. Usein, kun ajamme autolla kotipihaan, mietimme, että kohta Patu tulee vastaan, mutta ei se enää koskaan tule.
Patun valokuvien katseleminen on ollut suuri voimavara. Yksi Patun kuva on kehystettynä keittiömme seinällä."
– Arja ja Pertti
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Nainen muutti ja jätti 15 rotukissaa saastan keskelle – tuhansia kissoja kohdellaan kehnosti, ja se on myös kristinuskon syytä
Hyvä elämä”Kun koira karkaa, laitetaan joukot liikkeelle ja some huutaa. Kun kissa katoaa, sitä ei välttämättä edes etsitä”, sanoo kotimaisista rescue-kissoista kirjoittanut Heli Mäenpää.
