Kolumni: Kahta ammattiani yhdistää jatkuva luopuminen
Jokaisen leirin lopussa nuoria hyvästellessä sitä tietää, ettei heitä välttämättä näe koskaan uudelleen. Kirjoittaessa luopuminen on erilaista.
Kumpikin ammateistani – sekä kirjailijuus että nuorisotyö – vaativat jatkuvaa luopumista. Nuoria on pyrittävä rakastamaan juuri sellaisina kuin he ovat ja koko sydämestä, mutta samaan aikaan heistä on jatkuvasti päästettävä irti. Ei pelkästään siksi, että nuorten on tärkeää antaa tehdä omat virheensä ja kulkea omia polkujaan juuri omalla tavallaan, vaan koska jokaisen leirin lopussa nuoria hyvästellessä sitä tietää, ettei heitä välttämättä näe koskaan uudelleen.
Kirjoittaessa luopuminen on erilaista, mutta kuten säveltaiteilija Lyyti hienosti kappaleessaan Avosydän kirjoittaa, ”Luopumisharjoitus alkaa jo ensimmäisestä soinnusta”. Kun tarinan kirjoittaa kerrottavaksi muille, ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki, jolloin se ei ole enää oma eikä hallittavissa, vaan pakko antaa muiden kerrottavaksi, muokattavaksi, tuomittavaksi ja tunnettavaksi.
Kahden työni risteyskohtaan pysähtyminen saa minut ajattelemaan myös rakkauden ja luopumisen suhdetta.
Istun lontoolaisessa hotellihuoneessa editoimassa neljättä romaaniani taittoa varten. Lähdin tänne melkein suoraan rippileiriltä. Siellä sain taas viettää kymmenen päivää katsellen, miten huippuja nuoria meidän leirin vetäjien huomaan oli hetkeksi uskottu. Konfirmaatiomessuun kokoontuneen juhlaväen kanssa lähetin heidät taas kirjaimellisesti ympäri maailman.
Näiden kahden työni risteyskohtaan pysähtyminen saa minut ajattelemaan myös rakkauden ja luopumisen suhdetta. Samalla ajattelen Jumalaa, joka loi meidät omaksi kuvakseen, ja jo luodessaan tiesi, mitä se merkitsee.
Kun sanaan lisätään vain yksi tavu, luomisesta tulee luopumista. Jumalan luomistyössä ja rakkaudessa irti päästäminen on ollut läsnä alusta asti, koska vapaus vaatii aina irrottamista ja tilaa tulla takaisin. Meidät ihmisetkin on luotu päästämään irti.
Rakkauskin on luopumisharjoitus. Samalla se on luottamusharjoitus, koska kun osaa päästää irti, syntyy tila, johon voi myös palata. Ja kun kädet eivät purista tiukasti kiinni, niillä voi varovasti luoda uutta.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Loputtomien itsesyytösten sijaan kannattaa katsoa Kristukseen
PuheenvuorotJumala on aina askeleen edellä, aina meitä vahvempi, aina riittävä silloin kun emme riitä, on Vehka Kurjenmiekka oppinut.
