Kolumni: Jäähyväisten hetkellä muistutan itseäni, että sinä säilyt aina minussa
On mahdotonta luopua jostakin sellaisesta, jota ilman ei olisi olemassa sellaisena kuin on, Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa.
Tänään aloitin aamuni pakkaamalla ystävän ja kämppiksen tavaroita muuttopakuun. Jäähyväiset ovat olleet minulle vaikeita niin kauan kuin muistan, ja olen jättänyt työkavereiden ja muiden tovereiden läksiäiset lähes systemaattisesti väliin. Olen aina sietänyt muutoksia vähän huonosti, vaikka elämä on oikeastaan vain jatkuvaa muutosta.
Viime yönä makasin kuitenkin valveilla ja kuuntelin pitkästä aikaa yhtä teini-ikäni suosikkilevyistä, Mark Knopflerin tekemään soundtrackia elokuvalle Local Hero. Se sai minut ajattelemaan kaikkia niitä asioita, jotka elämässä punoutuvat nykyhetkeen.
Viikonloppuna ystävien häissä puhuin tämän samaisen muuttavan kämppikseni Matiaan kanssa siitä, miten koko se kieli, jota me puhumme, on aina kokonaan muilta saatua ja opittua, eikä mikään siitä (paitsi ehkä jokin itse keksitty sana) ole pelkästään meidän. Jokaisen sanan olemme oppineet jostakin, ja silloinkin kun se ”jokin” on vaikkapa kielen oppikirja tai televisiosarjan käännöstekstitys, sen taustalla on ollut jossakin kohtaa toinen ihminen.
Kaikki ne pienet hetket, joissa sanat ovat tarttuneet mukaan, ovat näkymättöminä mukana ja yhdistävät meitä toinen toisiimme etäisyyksien ja aikojen halki. Ja samalla tavalla muuttopakua pakatessa tai ystävää halatessa kaikki siihen hetkeen tuoneet asiat, meistä juuri meidät rakentaneet, ovat kertakaikkisesti ja ihmeellisesti läsnä.
Tämä elämä ei ole koskaan vain minun tai sinun, vaan jokaisen, joka sitä on joskus koskettanut.
On mahdotonta luopua jostakin sellaisesta, jota ilman ei olisi olemassa sellaisena kuin on. Sitä ajattelen jatkossa myös silloin, kun hyvästelen: että kyse ei ole oikeastaan – ainakaan pelkästään – irrottamisesta, vaan siitä, miten kaikki saatu, annettu ja jaettu on edelleen läsnä, eri tavalla ja näkymättömissä vain.
Kieli on yksi esimerkki siitä, miten ihminen ei koskaan ole vain ”minä” tai ”yksilö”, vaan aina suhteessa ja yhteydessä muihin. Samalla tavalla tämä elämä ei ole koskaan vain minun tai sinun, vaan jokaisen, joka sitä on joskus koskettanut.
Halauksesta irrottautuessa ja hyvästellessä hengitän siis tätä ajatusta: kaikki on edelleen minussa, sinussa ja meissä, koko eletty elämä, yhdellä kertaa.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kahta ammattiani yhdistää jatkuva luopuminen
PuheenvuorotJokaisen leirin lopussa nuoria hyvästellessä sitä tietää, ettei heitä välttämättä näe koskaan uudelleen. Kirjoittaessa luopuminen on erilaista.
Kolumni: Toisen ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aikaa
Puheenvuorot
