Kolumni: Loputtomien itsesyytösten sijaan kannattaa katsoa Kristukseen
Jumala on aina askeleen edellä, aina meitä vahvempi, aina riittävä silloin kun emme riitä, on Vehka Kurjenmiekka oppinut.
Tämän kolumnin kirjoitan erityisesti nuorille tänä kesänä rippikoulunsa käyville ja isosina toimiville, mutta myönnän, että haluaisin muistuttaa aiheesta myös meitä aikuisia.
Vuonna 2015 olin kesävapaaehtoisena eli voluna Päiväkummussa. Istuimme viettämässä raamista neljän muun nuoren aikuisen kanssa Riihikirkon lattialla. Juttelimme muistaakseni Roomalaiskirjeestä, mutta kohta itsessään ei ole jäänyt mieleeni yhtä kirkkaana kuin lausahdus, jonka yksi muista lausui. Siitä lauseesta tuli elämäni tärkein ohjeenparsi: ”Rakasta Kristuksen rakkaudella, kun oma ei riitä.”
Pysähdyn tuon lauseen äärelle työssäni ja arkeni ihmissuhteissa edelleen lähes päivittäin. Kun tuntuu, että työkaveri ärsyttää, enkä löydä itsestäni kärsivällisyyttä, päätän lainata sitä Kristukselta. Kun en löydä lempeyttä tai armollisuutta minusta ikävästi puhunutta ystävää kohtaan, lainaan sitä Kristukselta. Kun harmittaa oma moka, enkä pysty päästämään millään sen vatvomisesta irti, katson loputtomien itsesyytösten sijaan Kristukseen.
Jumalan rakkaudessa on riittävästi myös silloin, kun meillä ei riitä rakkautta edes itsellemme.
Lause on niin yksinkertainen, että sen jakaminen kolumnissa tuntuu melkein liian helpolta ja arkipäiväiseltä. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa ja jakaa sen siitä lähtien, kun kolumnistipestin sain, joten kun nyt oma rohkeus ei meinaa riittää, lainaan sitäkin hetkeksi Kristukselta.
Siinä on omanlaistaan käsittämätöntä voimallisuutta, että Jumala on aina askeleen edellä, aina meitä vahvempi, aina riittävä silloin kun emme riitä. Hänen rakkaudessaan on riittävästi myös silloin, kun meillä ei riitä rakkautta edes itsellemme. Kristuksen rakkaus ei siloita elämän rosoja tai maailman epätoivoa, mutta se antaa jotakin, mihin tarttua, kun oma voima loppuu.
On ihan parasta, että saa myöntää, ettei oma voima tai myötätunto tai rakkaus tai mikään muukaan aina riitä. Ja vielä parempaa on se, että sen ei tarvitse silti tarkoittaa hellittämistä tai epäonnistumista. Se on samaan aikaan lepopaikka ja kädensija, kirittäjä ja kannattelija.
Sillä mentiin eilen, sillä mennään tänään, ja mennään muuten vielä huomennakin. Minä en aina riitä, mutta onneksi Kristuksen rakkaus riittää.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Milloin viimeksi kysyit, missä juuri sinua tarvitaan?
PuheenvuorotKirkkopolitiikassa väännetään toiminnan karsimisesta, mutta sinulla on tärkeämpääkin pohdittavaa, Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa.
