Kolumni: Loppujen välttely vei minut henkiseen kädenvääntöön sarjakuvataiteilijan kanssa
Vielä surullisempaa kuin asioiden loppuminen on se, että niitä ei koe ollenkaan, Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa.
Olen lapsesta asti rakastanut Bill Wattersonin Lassi ja Leevi -sarjakuvia, joissa pikkupoika seikkailee (lelu)tiikerinsä kanssa. Niistä huokuu sellaista inhimillistä lämpöä ja viisautta, että mikään toinen teos ei minusta aivan samaan yllä. Siksi hankin joitakin vuosia sitten kaikki Lassit ja Leevit hyllyyn arkea piristämään.
Ajatuksenani oli lukea ne alusta loppuun, ja pääsinkin hyvin liikkeelle. Kokoelmassa sarjakuvat ovat aikajärjestyksessä, kolmeen suureen albumiin jaettuna, ja ehdin parin kuukauden aikana lukea ensimmäisen aamukahvini seurana.
On vaikeaa lukea tai kokea hyviä asioita, koska sitten ne ovat ohi.
Sitten tahti hidastui. Mukavasti alkanut tapa alkoi ahdistaa, koska jo nuoruudesta tuttu ajatus nosti päätään: Tässä minulla on kaikki maailman Lassi ja Leevi -sarjakuvat, ja kun ne on luettu, enempää ei tule. Bill Watterson piirsi Lassi ja Leevi -sarjakuvia vuosikymmenen verran ja lopetti sitten, koska koki, että oli sanonut hahmoillaan kaiken sen, mitä niillä tahtoi sanoa. Hän on pitänyt päätöksestään kiinni ja pysytellyt muutenkin visusti poissa julkisuudesta.
Minulla on paha tapa säästellä hyviä asioita loputtomiin, olipa sitten kyse suosikkisarjan viimeisistä jaksoista tai kirjoista, joita olen kuullut ystävieni kehuvan. On vaikeaa lukea tai kokea hyviä asioita, koska sitten ne ovat ohi. Lassin ja Leevin tapauksessa tämä loppujen välttely on kuitenkin mennyt ihan omanlaisiinsa ulottuvuuksiin.
Tuntuu, että olen jo muutaman vuoden vääntänyt henkisesti kättä Wattersonin kanssa: mikä oikeus sarjakuvataiteilijalla oli mennä ja lopettaa maailman ihanimpien hahmojen piirtäminen vain kymmenen vuoden jälkeen? Miksi Lassia ja Leeviä on maailmassa rajallinen määrä? Tietenkin tiedän, että kysymykset ovat järjettömiä. Todistetusti Lassit ja Leevit kestävät lukemattomia uudelleenlukuja, ja maailmassa on onneksi kosolti muitakin upeita kertomuksia. Lohtua ja kauneutta löytyy.
Hyvien asioiden säästelemisessä on kuitenkin jotain hyvin inhimillistä. Samoin on siinä, että jatkaa jonkin tekemistä pinnistellen ja velvollisuudentunnosta sittenkin, kun olisi pitänyt jo aika päiviä sitten lopettaa. Sen Watterson tiesi, ja hän osasi lopettaa ajoissa, ja antoi samalla aika monelle taiteilijalle ja ihmiselle oivallisen esimerkin.
Tänään kaivoin kokoelman esiin ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen. Aion nyt päättäväisesti lukea sen loppuun, koska vielä surullisempaa kuin asioiden loppuminen on se, että niitä ei koe ollenkaan, koska pelkää loppuja liikaa.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Ei ole sama, mitä ihminen lukee
PuheenvuorotVaikka kaikki lukeminen on arvokasta, suurimman hyödyn saa silloin, kun lukee monipuolisesti.
