Kolumni: Minun taivaassani kuuluu raitiovaunun kolina
Pyrin taivaaseen, ja sinne minut tempaistaan avaruusraketin näköisestä Herran huoneesta, Kannelmäen kirkosta, kirjoittaa Tuomas Enbuske.
Jehovan todistajien taivaasta löytyy bisnesluokka, jonne pääsee 144 000 matkustajaa. Turistiluokan puolella matka kestää yhtä kauan kuin miltä se lentokoneen turistiluokassa tuntuu: tuhat vuotta.
Meille kristityille taivas taas on tabu. Silti vajaa viidennes suomalaisista uskoo, että meistä jokainen joutuu joko taivaaseen ja helvettiin. Näiden tyyppien kanssa keskustellessa tekee mieli painua helvettiin, mutta silti pyrin taivaaseen. Sinne minut tempaistaan Kannelmäen kirkosta.
Tämä avaruusraketin näköinen Herran huone on sen näköinen, että jo sakastissa suihkumoottorit ovat valmiina. Rakastan betonibrutalistisia kirkkoja. Tapiolan, Järvenpään tai Vaasan Huutoniemen kirkot ovat lähimpänä sitä estetiikkaa, miltä taivaassani näyttää.
Nyt ongelman ytimeen: ihmisten estetiikan taju on hyvin erilaista. Me saamme pyhyyden ja kauneuden kokemuksemme tyystin erilaisista asioista. Sama koskee sitä, minkälaisena ihmiset kokevat taivaan. Voimme kuvailla taivasta vain reaalimaailman käsittein.
Rakastan betonibrutalistisia kirkkoja. Tapiolan, Järvenpään tai Vaasan Huutoniemen kirkot ovat sitä lähimpänä estetiikkaa, miltä taivaassani näyttää.
Selailen usein asuntoilmoituksia. On kiinnostavaa kurkistella, miten kammottava sisustusmaku voi olla rikkailla. Kun pystyy ostamaan ihan mitä vaan, maku paljastuu. Sama homma taivaassa: Taivaan isällä on kyllä varaa.
Tutkija Jani Närhi on väitellyt eri uskontojen paratiisikuvauksista. Ne ovat usein ympäristöjä, jotka ovat olleet ihanteellisia metsästäjä-keräilijöille. Paratiiseissa katsotaan korkealta vuorelta alas vehreään laaksoon, jossa kasvaa rajattomasti ruokaa. Mutta yllätys yllätys: ne muistuttavat kuitenkin paikkoja, joissa olemme täällä maallisessa elämässämme käyneet.
Minun taivaani ei ole missään persjärven ryteikössä. Minun taivaani on kaupungissa.
Siellä on betonia, siellä herää nukkuessaan raitiovaunun rauhoittavaan kolinaan ja siellä saa yölläkin noutoruokaa. Siellä puut kasvavat suorissa riveissä ja siellä on ystäviä, joita voi pyytää krapulaisena sunnuntai-iltana luokseen katsomaan Seinfeldiä. Siellä leijailee se kreosootilta haiseva metroraiteen tuoksu, jota rakastin teininä, kun vietin kesäni Helsingissä.
Tämä ei ole vitsi. Tai yhtä vähän kuin sinun paratiisisi.
Kirjoittaja on toimittaja, podcastaaja ja isä.
tuomas.enbuske@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Ihan sama mitä tekee, kunhan julistaa oikeita sanoja
PuheenvuorotNykyään on aivan samanlaista sanamagiikkaa kuin ennen vanhaan, sanat vain ovat muuttuneet, kirjoittaa Tuomas Enbuske.
