Nuori hakee herätysliikkeestä varmoja vastauksia, mutta aikuistuessa tiukat normit ja ehdottomuus alkavat ahdistaa, arvioi entisiä viidesläisiä tutkinut Eetu Kejonen
Herätysliikkeen jättäminen ei useimmille tarkoittanut kristinuskosta luopumista, mutta heidän hengellisyytensä muuttui omaehtoisemmaksi ja yksityisemmäksi.
Kun ihminen erkaantuu uskonnollisesta yhteisöstä, kyseessä on usein hidas ja vähittäinen prosessi, joka liittyy muihin elämässä tapahtuviin muutoksiin, kuten aikuistumiseen, opiskeluun ja sosiaalisiin suhteisiin. Näin arvioi teologian tohtori Eetu Kejonen, joka tuoreessa artikkelissaan analysoi viidennestä herätysliikkeestä erkaantuneiden kokemuksia.
Suurin osa Kejosen tutkimukseen osallistuneista oli mennyt mukaan viidennen herätysliikkeen toimintaan rippikouluikäisenä ja erkaantunut siitä nuorena aikuisena.
– Aikuistuessaan ihminen ehkä rupeaa ajattelemaan myös uskosta eri tavalla ja kyseenalaistamaan sekä liikkeen oppeja että tiukkoja elämäntapanormeja. Hän huomaa, että toisellakin tavalla voi elää ja elämässä voi olla ihan kivaa myös uskonyhteisön ulkopuolella. Joskus kyse on myös henkilökemioista: porukka ei enää tunnukaan niin mukavalta kuin aluksi, Kejonen sanoo.
Eetu Kejonen työskentelee digitaalisen julkaisemisen amanuenssina Åbo Akademissa.
Kejosen artikkeli Hengellisestä viitekehyksestä erkaantuminen henkilökohtaisen uskonnollisuuden muutoksena: tapauskertomuksena viides herätysliike pohjautuu hänen vuonna 2019 keräämäänsä omaelämäkerralliseen 19 kirjeen aineistoon. Huomattava osa kirjoittajista oli ollut viidennessä herätysliikkeessä mukana nuoruudessaan 1960–70-luvuilla, jolloin liike eli voimakasta kasvun aikaa.
– Siksi artikkelissani on myös kirkkohistoriallinen ulottuvuus, eikä se välttämättä kerro nykyisestä viidesläisyydestä. 1960–70-luvuilla liikkeessä oli nuoruuden intoa, mikä saattoi johtaa myös ylilyönteihin ja hengelliseen väkivaltaan, Kejonen sanoo.
Hän huomauttaa, että tämä on tunnistettu myös liikkeen piirissä. Vuonna 1999 yhden viidesläisen järjestön, Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen, pääsihteeri Timo Rämä pyysi anteeksi Kansanlähetyksessä vuosikymmenien aikana tapahtunutta hengellistä väkivaltaa.
Ehdottomuus tuntuu turvalliselta
Niin sanottu viides herätysliike on evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä nuorin. Liikkeellä ei ole yhteistä keskusjohtoa, vaan se koostuu useammasta järjestöstä, joista vanhimmat on perustettu 1940-luvulla. Yhteistä näille on ollut uskoontulon, evankelioinnin ja opillisten kysymysten korostaminen.
Liike tunnetaan myös kirkkokritiikistään. Enemmistö vastustaa naisten vihkimistä papeiksi ja samaa sukupuolta olevien vihkimistä avioliittoon. Tällä hetkellä tunnetuin viidesläinen on varmaankin kansanedustaja Päivi Räsänen.
Erkaantuneiden oli vaikea hyväksyä liikkeen ehdottomia uskontulkintoja tai sitä, että muihin kristittyihin saatettiin suhtautua väheksyen ja torjuvasti.
Eetu Kejonen arvioi, että viidesläisyydestä erkaantuneita on vuosien varrella ollut paljon, tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia.
– Herätysliike on kuitenkin hyvä sitouttamaan jäsenensä. Ne, jotka ovat tyytyväisiä, pysyvät siellä. Moni lähteneistäkin näkee liikkeessä paljon hyvää ja arvostaa sen yhteisöllisyyttä.
Kejonen arvioi, että viidesläisyydessä nuoriin vetovat samat piirteet, jotka sitten aikuisiällä saattavat etäännyttää siitä: selkeys ja ehdottomuus.
– Moni nuori on hämmentynyt. Hän yrittää muodostaa omaa identiteettiään ja miettii omaa paikkaansa maailmassa. Kyllähän silloin houkuttelee ja tuo turvallisuutta, jos mukava ja ystävällisen tuntuinen ihminen tai porukka sanoo, että näin nämä asiat ovat ja sinun elämäsi muuttuu paljon paremmaksi, jos hyväksyt tämmöisen mallin.
– Kun sitten kasvaa, alkaa huomata, että kaikki ei välttämättä olekaan niin yksinkertaista, vaan elämässä ja maailmassa on muitakin sävyjä kuin musta ja valkoinen. Erkaantuneiden oli vaikea hyväksyä liikkeen ehdottomia uskontulkintoja tai sitä, että muihin kristittyihin saatettiin suhtautua väheksyen ja torjuvasti.
Uskoontuloon painostettiin
Moni kertoi kokeneensa liikkeessä ryhmäpainetta uskoontulemisen suhteen. Toiset taas halusivat tulla uskoon, sillä he kokivat itseltään puuttuvan jotakin, mitä muilla oli. Joillekin uskoontulo ei niinkään ollut tietoinen valinta vaan enemmänkin tunnekokemus.
– Varsinkin vanhimmilla vastaajilla saattoi olla aika rajuja kokemuksia siitä, että uskoontuloon painostettiin. Sanottiin, että Jeesus tulee kohta takaisin, valitse puolesi. Eräs kirjoittaja muistutti, että rippikoululainen on lapsi ja täysin suojaton tällaista vastaan, ja näki tällaisen hengellisenä väkivaltana.
Kun sanotaan yleistäen, että uskovat ovat tiukkapipoisia ja kieltävät kaiken, niin juuri sellaista se näyttää välillä viidesläisyydessä olleen.
Hengellisenä väkivaltana voi Kejosen mukaan pitää myös elämäntapanormeihin liittyvää painostusta. Yksi haastateltavista suljettiin ulos liikkeestä, kun tuli tietoon, että hän oli käynyt tanssimassa. Myös esimerkiksi seurustelua, alkoholin käyttöä ja naisten pukeutumista on valvottu tarkasti.
– Kun sanotaan yleistäen, että uskovat ovat tiukkapipoisia ja kieltävät kaiken, niin juuri sellaista se näyttää välillä viidesläisyydessä olleen.
Kejonen huomauttaa, että nuoruuden kokemusten jäljet, traumat ja suru vaikuttavat monien elämään vielä vuosikymmentenkin päästä.
– Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kaikkein rankimmat hengellisen väkivallan kokemukset ja tiukimmat elämäntapanormit sijoittuvat menneisiin vuosikymmeniin, vaikka niitä tuli esille myös uudempia aikoja koskevassa kerronnassa. Tämä kertoo kenties viidesläisyyden muutoksesta.
“Kansankirkosta jokainen voi löytää oman kolonsa”
Ahtaaksi koetun herätysliikkeen jättämisen ei kuitenkaan tarvitse merkitä kirkon tai kristinuskon hylkäämistä. Suurin osa Eetu Kejosen tutkimukseen osallistuneista kertoi edelleen olevansa kristittyjä. Monet heistä olivat löytäneet paikkansa esimerkiksi yleiskirkollisuudesta tai körttiläisyydestä. Jotkut mainitsivat myös vaikkapa hiljaisuuden liikkeen, Taizé-yhteisön, Tuomasmessun tai ortodoksisen kirkon. Pieni osa kirjoittajista oli kotiutunut Lähetyshiippakuntaan, joka on kirkosta erillinen, konservatiivinen luterilainen yhteisö.
– Kristinuskoa ei ole jätetty, mutta on jätetty tiukka yhteisöllisyys ja muiden määräämät normit. Hengellisyydestä on tullut omaehtoisempaa ja yksityisempää. Lähetyshiippakuntaan siirtyneiden kohdalla myös toisenlainen, tiiviimpi kristillinen yhteisöllisyys saattoi olla vaihtoehto, Kejonen kuvailee.
– Minusta on arvokasta, että hengellisyys saa elää eri lailla eri elämänvaiheissa ja meidän kirkollamme on tarjota monenlaisia eväitä matkalle. Kansankirkon vahva puoli on se, että meillä on erilaisia yhteisöjä, joista jokainen voi löytää oman kolonsa. Hengellinen etsintä voi siis vielä nykyäänkin tapahtua kristinuskon sisällä, eivätkä kaikki jätä kirkkoa.
Eetu Kejosen artikkeli sisältyy Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen julkaisuun Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Kirjan julkistamistilaisuus on katsottavissa 31.1. klo 14 Teamsissa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Naatus: Kirkko sietää hengellistä väkivaltaa kuin Euroopan johtajat Putinin öykkäröintiä
PuheenvuorotHengellinen väkivalta ei katoa itsestään. Kirkon tulisi puuttua herätysliikkeittensä opetukseen ja toimintaan.
