Kolumni: Missä menee mielenterveyden häiriön ja hengellisen kokemuksen raja?
Äiti Teresa kuuli Jeesuksen kutsun ja eli sitten lähes viisikymmentä vuotta tuntematta Jumalan läsnäoloa. Uskon ja psykiatrian raja kulkee hänen kokemustensa keskeltä, Aku Visala kirjoittaa.
Äiti Teresa matkusti syyskuussa 1946 junalla Kalkutasta Darjeelingiin. Matkallaan hän sai erikoisen kokemuksen, jonka hän tulkitsi kutsuna palvella slummien köyhimpiä. Kokemuksen jälkeen hän kuuli Jeesuksen puhuttelevan häntä: ”Kieltäydytkö tekemästä tätä minun vuokseni?” Hän kertoi tästä piispalleen, joka kehotti olemaan varovainen äänen tulkinnan suhteen.
Monet ihmiset kuulevat ääniä ja heillä on outoja kokemuksia. Psykiatria voi selittää näitä todellisuuden hahmottamisen häiriönä, psykoosina. Psykoottinen ihminen voi kokea saaneensa erityisen tehtävän mystisiltä tahoilta. Joku voi ajatella olevansa profeetta ja suurien salajuonien paljastaja.
Kirkon vanha mittapuu kiinnittää huomiota kokemuksen hedelmiin: johtaako kokemus kasvuun vai rajoittaako se elämää?
Myöhemmin Teresan ääni vaikeni. Vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistut kirjeet paljastivat, että hän eli lähes viisikymmentä vuotta pimeydessä, jossa hän kärsi itsesyytöksistä ja Jumalan poissaolosta.
Monet ihmiset kokevat syviä itsesyytöksiä. Psykiatriassa ne liitetään usein masennukseen, joka on mielialan häiriö.
Ei ole yhdentekevää, onko jokin kokemus mielenhäiriö vai ei. Jos kokemus Jumalan kutsusta suureen tehtävään onkin psykoosin tuotetta, ei se vaikuta kutsulta laisinkaan. Jos itsesyytös on mielialahäiriön tuotetta, ei se kerro mitään jumalasuhteesta.
Kuten arvata saattaa, Teresan kirjeet aiheuttivat debatin. Oliko Teresa mielenhäiriön vallassa vai oliko hänen kärsimyksensä pyhyyden merkki? Vai ehkä molempia samaan aikaan? Kysymykseen ei ole helppo vastata tieteellisesti.
Psykiatrisen diagnostiikan mukaan uskonnollisia uskomuksia ja käytäntöjä ei tule pitää mielenterveyden häiriön oireena. On arvioitava kokemuksen aiheuttamaa kärsimystä ja haittaa. Sekin riippuu yhteisöstä ja tilanteesta, joten arvovapaata rajanvetoa ei ole.
Kirkon vanha mittapuu kiinnittää huomiota kokemuksen hedelmiin: johtaako kokemus kasvuun vai rajoittaako se elämää? Joskus myös moraalia pidetään kriteerinä. Jos ääni kehottaa vahingoittamaan toisia, se tuskin tulee Jumalalta. Toki kertomus Aabrahamista ja Iisakista mutkistaa tätäkin.
Psykiatrian filosofi George Grahamin mukaan psykiatri ei voi olla uskonnollinen auktoriteetti, joten rajanvedon tulisi nojata arvoihin, jotka uskonnollinen ja uskonnoton voivat jakaa. Sellaisia ovat hyvinvointi, moraali ja järkevä ajattelu.
Eivät nämäkään selviä ole. Psykiatrian näkökulmasta on siis hyvin vaikea määritellä sitä, oliko Teresan kärsimys masennusta vai hengelliseen kasvuun kuuluvaa pimeää yötä. Psykiatria ei voi ratkaista tätä aivotutkimuksen avulla, vaan sen on antauduttava dialogiin yksilön uskonnollisen yhteisön kanssa.
Häiriö tai ei, erikoiselle kokemukselle voi parhaimmassa tapauksessa löytää merkityksen. Teresa kirjoitti oppineensa rakastamaan pimeyttä.
Kirjoittaja on tutkija, masennuksen filosofi ja intohimoinen dekkariharrastaja.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Hengellisen väkivallan todellinen kohde on vapaus
PuheenvuorotKun hengellinen väkivalta ymmärretään vapaudenrikkomuksena, uskonnollisella yhteisöllä on velvoite katsoa, että uskonnonvapaus toteutuu, kirjoittaa Aku Visala.
