Kolumni: Hengellisen väkivallan todellinen kohde on vapaus
Kun hengellinen väkivalta ymmärretään vapaudenrikkomuksena, uskonnollisella yhteisöllä on velvoite katsoa, että uskonnonvapaus toteutuu, kirjoittaa Aku Visala.
Hengellisestä väkivallasta ja uskonnollisesta vallankäytöstä on puhuttu Suomessa viime vuosikymmeninä jokin verran. Sitä on myös tutkittu.
Lukiessani hengellistä väkivaltaa koskevaa tutkimusta olen kuitenkin aina ollut hieman hämmentynyt. Ei ole kovinkaan selvää, mitä hengellisen väkivallan olisi tarkoitus olla. Tämä johtuu sanan ”väkivalta” monista merkityksistä.
Kun ihminen jättää yhteisön, johon hän on syntynyt, häntä ei enää kutsuta häihin. Häntä ei tervehditä, kaverit kaikkoavat. Omat vanhemmatkin saattavat sanoutua hänestä irti tai yrittää käännyttää. Yhteys läheisiin ja ystäviin katkaistaan pakolla.
Ymmärrän hyvin, miksi tällaisista vaurioista on helppo puhua psykologisella kielellä. Traumojen, haavojen ja manipulaation kieli jotenkin tuntuu sopivalta.
Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että psykologinen analyysi ei mene tarpeeksi syvälle.
Jos hengellinen väkivalta määritellään psyykkisen vaurion kautta, vääryyden määrä riippuu siitä, mitä uhri kykenee kestämään. Sitkeä ihminen ei vaurioidu helposti, joten häntä kohtaan on vaikeampi harjoittaa väkivaltaa. Tämä on kuin myymälävarkaus määriteltäisiin sen perusteella, kuinka pitkään K-kauppias itkee varastetun juuston perään.
Pahinta vapaudenriistoa on se, että ihminen opetetaan tukahduttamaan oma itsemääräämisoikeutensa.
Toinen psykologisen kielenkäytön ongelma on se, että se tekee yksilöstä terapeuttisen diagnoosin, mutta katse suuntautuu pois yhteisöstä itsestään. Terapia korvaa vastuun, ja vallan ongelmasta tulee yksilön mielenterveyden ongelma.
Lisäksi psykologinen kehys luo vastakkainasettelun: loukatut tunteet vastaan yhteisön uskonnonvapaus. Juuri tästä syystä koko hengellisen väkivallan ongelmasta on niin vaikea puhua.
Käännetään siis katse pois ihmisen mielestä. Hengellisen väkivallan kohde ei ole ensisijaisesti ihmisen mieli vaan ihmisen vapaus: vapaus uskoa, epäillä ja olla eri mieltä. Psyykkinen vaurio on puolestaan seurausta juuri tästä vapaudenriistosta.
Hengellisen väkivallan kohteena olevan ihmisen vaatimus ei ole ensisijaisesti ”minuun sattui”, vaan ”minulta vietiin vapauteni ja itsemääräämisoikeuteni”. Pahinta vapaudenriistoa on se, että ihminen opetetaan tukahduttamaan oma itsemääräämisoikeutensa. Henkilö itse sulkee ulko-oven, kun hänelle opetetaan, että hän joutuu kadotukseen, jos hän ajattelee väärin tai lähtee yhteisöstä.
Ei ole sattumaa, että hengellisen väkivallan ilmiön yksi tärkeimmistä tutkijoista Suomessa, Aini Linjakumpu, on politiikan tutkija eikä terapeutti.
Kun hengellinen väkivalta ymmärretään vapaudenrikkomuksena, uskonnollisella yhteisöllä on velvoite katsoa, että uskonnonvapaus toteutuu. Lähtemisen on oltava inhimillistä, erimielisyyden on oltava mahdollista. Niin yhteiskunnan kuin uskonnollisen yhteisönkin on suojeltava epäilijää ja lähtijää. Totuudestaan varma yhteisö ei tarvitse lukittuja ovia.
Kirjoittaja on tutkija, masennuksen filosofi ja intohimoinen dekkariharrastaja.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kristinuskon tärkein ajatus voi kuulostaa epäreilulta
Puheenvuorot15-vuotias muotoili kymmenessä sekunnissa ongelman, josta teologit ovat kiistelleet vuosisatoja. En osannut vastata lyhyesti – ja juuri siksi teologiaa tarvitaan.
