Kolumni: Minullakin oli elämänhaluton aika, jolloin pyysin keittiöveitsien piilottamista
Marras merkitsee kuolemassa olevaa. Mitä tehdä, kun halu kuolla osuu kohdalle? Puhuminen ei tunnu paljolta, mutta se auttaa, kuunteleminen vielä enemmän, sanoo Hilkka Olkinuora.
”En halua kuolla. En vain jaksa elää.” Ruotsalaisen Ann Heberleinin kirjan otsikko kiteyttää itsemurhaa suunnittelevan ihmisen tunnon. Mutta miten voin auttaa elämään? Sitä tulee miettineeksi nyt mielenterveyden marrasviikolla.
Itsemurhaan ei ole koskaan vain yhtä syytä. Sen tulon voi silti tunnistaa koska, päinvastoin kuin sanotaan, tässä tapauksessa haukkuva koira puree eli kuolemastaan puhuva voi jo sitä suunnitella. Ei kuitenkaan kannata jäädä syyllistymään, miksi en huomannut ajoissa mitään, sillä vaikka hän voi yhtä aikaa toivoa apua, hän voi toisaalta kuluttaa valtavasti energiaa salatakseen todellisen tilansa, erityisesti läheisiltään.
Huonot uutiset: Mielen ja luun murtuma näyttää aivoilta samalta, sietämättömältä kivulta, joka lamauttaa aivojen toimintaa niin että rationaalisuus vähenee ja kivusta haluaa vain eroon. Ei siis kannata jäädä syyttämään toista, miksi hän teki tai aikoo tehdä juuri meille näin, koska muiden reaktioita ei juuri silloin, juuri siinä tilassa pysty ottamaan huomioon.
Hyvät uutiset: Tuska vie niin paljon energiaa, että pahinta ei jaksa valtavan pitkään, ja silloin kuunteleva läsnäolo voi kääntää suunnan kohti jaksamista, sittenkin. Puhe puhkaisee kivun kuplan, sanovat ammattilaiset. Ihan tavallinenkin keskustelu.
Mitä useammin itsetuhoisuudestaan saa puhua, sitä harvemmin ajatukset siitä muuttuvat teoiksi.
Alkuun riittää: Mitä sinulle kuuluu? Voinko tehdä jotakin? Miksi? ei ole se paras keskustelunavaus. Ei sitä tuskainenkaan aina tiedä. Mutta hänellä on tarina, jonka on tultava kuulluksi. Ei siis kannata jäädä avuttomana pyörimään, kun tuntuu, että en osaa; sinä osaat kuunnella.
Mitä useammin itsetuhoisuudestaan saa puhua, sitä harvemmin ajatukset siitä muuttuvat teoiksi, tietävät itsemurhan ehkäisyn ammattilaiset, ja rohkaisevat sanomaan sanan niin kuin se on: itsemurha. Niin otamme vastuun tilanteesta, emme kiertele.
Kummallakin puolen suhtautumistasi vaanii toki inhimillinen vaara. Yhtäältä voit tempautua touhuamaan ja rohkaisemaan liian rapsakasti, ehkä oman ahdistuksesi välttämiseksi. Toisaalta voit sivuuttaa tuskan uhkan ja vaihtaa kokonaan muihin, ikään kuin positiivisiin aiheisiin, ja jättää toisen kokemaan juuri sen, ettei hänellä ole väliä.
Tarvittaessa on tietysti oltava jyrkkä ja ihmistä on suojattava häneltä itseltään. Oli aika, jolloin pyysin, että keittiöveitset piilotetaan eikä minua päästetä yksin uimaan. Oli aika, jolloin sain puolestani soittaa ystäväni takia hätänumeroon. Mutta tuli myös aika, jolloin marras oli ohi.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Krista Heidenstrauchin isä ei enää nähnyt järkeä tässä elämässä: ”Iskä ajautui liian pimeään hetkeen”
Hyvä elämäIsän itsemurhan jälkeen Krista Heidenstrauch sai tukea puolisolta, papilta ja Facebookin vertaisryhmästä.
