Kolumni: En uskaltanut puhua itsemurha-aikeistani, ja syitä oli monia
Olen hyvin avoin ihminen, mutta ajatuksista elämäni päättämisestä en halunnut puhua edes lähimmille, kirjoittaa Jani Toivola.
Elämässäni on ollut ajanjakso, jolloin mietin kuolemaa ja elämäni päättämistä lähes päivittäin. Kaikkein kipeimpinä aikoina mietin kaiken lopettamista monta kertaa päivässä. Mitä huonommin voin, sitä tutummaksi ja lähestyttävämmäksi ajatus tuli. Ensimmäisillä kerroilla pelästyin ajatuksiani, mutta hiljalleen niistä tuli jonkinlainen pakopaikka ja hetkittäin jopa levähdyspaikka mielelle, joka ei löytänyt ulospääsyä ahdingosta.
Olen hyvin avoin ihminen. Jaan ehkä keskivertoa herkemmin myös hyvin kipeitä asioita. Kompuroinnin kautta olen huomannut, että murheet kevenevät jo usein sillä, että uskaltaa puhua asiasta muille. Yhteys muihin ihmisiin luo toivoa ja joku lähellä voi muistuttaa, että olen edelleen arvokas ihminen. Omista ajatuksista ulos astuminen usein myös purkaa pahinta myrkkyä eli häpeää.
Ajatukset kuolemasta ja oman elämän päättämisestä ovat kuitenkin jotain, mistä en uskaltanut tai halunnut puhua edes lähimmille ihmisille. Jos katson taaksepäin, niin syitä oli monia. Pelkäsin läheisteni reaktiota. En halunnut herättää heissä niin suurta hätää kuin mitä ajattelin asian heissä herättävän. Pelkäsin myös, ettei hätäni ollut riittävän suuri. Ehkä vain kuvittelin kaiken ja ajattelin, että jos vain odotan vielä päivän, niin ehkä oloni on parempi enkä aiheuta tarpeetonta huolta läheisilleni.
Lopulta vanhemmuus oli omalla kohdallani se asia, joka myös nosti minut ylös siitä synkkyydestä, jossa olin.
En myöskään uskaltanut kertoa tilanteestani, koska minulla oli lapsi. Pelkäsin, että ihmiset alkaisivat ajatella etten pysty huolehtimaan hänestä. Samalla nurinkurisesti juuri se, että vastuulla on myös toisen ihmisen elämä, on isoimpia syitä sille, että kynnys puhua ja pyytää apua tulisi olla mahdollisimman matala, ilman pelkoa leimaantumisesta. Lopulta vanhemmuus oli omalla kohdallani se asia, joka myös nosti minut ylös siitä synkkyydestä, jossa olin. Ajatukset oman elämän päättämisestä pysähtyivät aina lopulta häneen. Haluan olla tyttäreni isä.
Luin eilen sosiaalisesta mediasta ammattilaisen ajatuksia itsemurhaan liittyen. Hän rohkaisi kirjoituksessaan puhumaan itsemurha-ajatuksista mahdollisimman suoraan. Tärkeänä lähtökohtana on kysymys, että onko kyse halusta kuolla vai olla elämättä nykyistä elämää? Mikä on pienin asia, jonka tulisi muuttua, jotta elämänhalu voittaisi? Hän myös totesi, että yksi merkittävimmistä tekijöistä itsemurhien ehkäisyssä ovat läheiset, jotka laittavat viestiä tai soittavat ja kysyvät suoraan ajatuksista ja aikeista.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Keskusteluapua on tarjolla. Esimerkiksi Mieli ry:n kriisipuhelin päivystää ympäri vuorokauden numerossa p. 09 2525 0111, kirkon Palveleva puhelin p. 0400 22 11 80 joka päivä klo 18–24, myös viikonloppuisin ja juhlapyhinä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kuka opettaisi meitä itkemään?
PuheenvuorotTuntuu, ettei kukaan enää itke julkisesti ja anna samalla muille lupaa tehdä samoin, miettii Jani Toivola.
