On kulunut neljä ja puoli vuotta siitä, kun Krista Heidenstrauchin isä kuoli.
Krista Heidenstrauchin isä ei enää nähnyt järkeä tässä elämässä: ”Iskä ajautui liian pimeään hetkeen”
Isän itsemurhan jälkeen Krista Heidenstrauch sai tukea puolisolta, papilta ja Facebookin vertaisryhmästä.
Kun Krista Heidenstrauch oli lapsi, hänen mielestään perheessä kaikki oli hyvin. Vanhemmat olivat eronneet, ja lapset asuivat äidin luona. He tapasivat isänsä joka toinen viikonloppu ja lomilla. Systeemi toimi, ja tytär oli isän kanssa läheinen.
– Kaikki muuttui jossain vaiheessa. Iskä alkoholisoitui. Hän oli ollut varmaan nuoresta asti masentunut. Iskällä oli useampia itsemurhayrityksiä ennen kuin se onnistui, Krista kertoo.
Ensimmäisen yritys tapahtui jouluna. Krista oli silloin 13-vuotias.
– Ihmettelin äitipuolen kanssa, miksi iskä ei herää. Huomasimme, että hän oli juonut useamman pullon viinaa ja ottanut aika monta liuskaa unilääkkeitä.
– Soitimme myrkytyskeskukseen ja ambulanssin. Iskä saatiin pelastettua, mutta hän oli meille vihainen.
Kristan isä raivostui siitä, että hänen toiveensa kuolla oli pilattu.
Liian terapeuttinen suhde
Toisinaan taas isä kiitti jälkikäteen, kun tytär oli saanut hänet huonolla hetkellä puhuttua toisiin ajatuksiin. Isä ei enää halunnutkaan tehdä itselleen mitään pahaa.
– Suhteeni iskään oli jo aikuisuuden kynnyksellä liian terapeuttinen. Vielä aikuisena, kun olin jo muuttanut pois kotoa, hoidin häntä usein puhelimessa. Joskus sanoin, että olen hänen lapsensa, en terapeuttinsa.
Välillä Kristan isä vaikutti saaneen elämästä kiinni, mutta kohta juominen alkoi taas. Krista ei tiedä, mitä taitekohdissa tapahtui, mutta ilmeisesti isä ei vain kestänyt eteen tulleita vaikeuksia.
– Silloin iskä soitteli minulle ja sanoi, että hän ei näe enää mitään järkeä tässä elämässä.
Tytär tiesi, että isä tarvitsi apua, ja että tällä oli ollut rankka lapsuus ja ongelmia aikuisiässä. Krista halusi ja yritti auttaa, mutta ei lapsen olisi pitänyt olla se, joka kantaa toistuvasti vanhempaa.
– Iskä sanoi, että minulle on niin helppo puhua. Se oli hieno asia, mutta minulle se oli myös iso taakka.
Isän kanssa oli ahdistavaa olla
Humalapäissään Kristan isä saattoi olla uhkaava ja väkivaltainen. Sittemmin Krista on tajunnut, että loppujen lopuksi isä kuului aika vähän aikuisten lastensa elämään puheluita lukuun ottamatta.
– Se johtui siitä, että hänen kanssaan oli hankalaa ja ahdistavaa olla. Jo se oli, kun puhelin soi.
Vieläkin Krista saattaa säpsähtää puhelimen soidessa – taas iskä. Mutta sitten hän muistaa, ettei isä soita enää.
Neljä ja puoli vuotta sitten Kristalla oli vapaapäivä. Hänen miehensä oli töissä. Krista heräsi hyvällä mielellä, mutta yhtäkkiä hänen rintaansa alkoi puristaa. Kun jotain ikävää oli tapahtumassa, Krista oli usein aistinut sen jollain tavalla. Rinnan puristus oli uutta.
Kohta puhelin soi. Kristan isän naisystävä soitti porraskäytävästä.
– Iskä ei ollut vastannut puhelimeen, eikä hän tullut avaamaan naisystävälleen ovea. Koira haukkui asunnossa. Se oli vähän ärhäkkä, enkä ihmetellyt sen haukkumista. Sanoin, että minä soitan, ehkä iskä minulle vastaa.
Isä ei vastannut, mutta Krista ei vielä huolestunut. Ennenkin isä oli kadonnut, eikä vastannut kenenkään puheluun. Siinä hetkessä ei ollut mitään uutta, ja isä oli aina löytynyt.
Suhteeni iskään oli jo aikuisuuden kynnyksellä liian terapeuttinen.
Krista ajatteli, että kannattaa odottaa pari tuntia, jos hän on vaikka nukkumassa ja herää sitten.
Mutta puristava tunne rinnassa vain jatkui. Krista päätti soittaa poliisille ja sanoi, että hänellä on huoli isästään.
– Kerroin vähän taustoja, ja että iskällä oli ollut itsetuhoisuutta. Poliisi sanoi, että he lähtevät käymään tämän luona.
Meni pari tuntia. Krista ihmetteli, miksi isän luona käyminen kestää niin kauan. Hän alkoi miettiä, että jos poliisit olisivat löytäneet isän, hänelle olisi jo soitettu.
– Minun mielestäni poliisi sanoi niin, että he soittavat, kun iskä löytyy tai jos on käynyt pahasti, he tulevat käymään luonamme.
Se pahin kerrottiin puhelimessa
Aikaa kului. Krista meni makuuhuoneen sängylle istumaan, koska siitä näki autotielle. Näkisikö hän kohta poliisiauton tulevan? Hän yritti varmuuden vuoksi valmistautua pahimpaan. Mutta sitten soi puhelin. Krista ehti jo vähän huokaista helpotuksesta.
Se pahin kerrottiin kuitenkin puhelimessa.
– Poliisi sanoi, että valitettavasti isäsi on löytynyt kotoaan kuolleena. En ruvennut itkemään. Mielestäni sanoin, että tiesin sen, enkä ollut yllättynyt, mutta hirveää se on. Se oli kuin mikä tahansa tavallinen puhelu. Menin varmaan shokkiin.
Poliisi jatkoi sanoen Kristalle, että sinä varmaan pärjäät, vai tilaammeko kriisiapua. Krista sanoi vain, että ei tarvitse.
– Jälkeenpäin vähän petyin. Poliisin olisi automaattisesti pitänyt luvata, että tunnin sisällä saat kriisiapua, eikä kysellä haluanko. Kun siinä tuli shokki ja sellainen kilpi omaan kehoon, en osannut sanoa, että ilman muuta tarvitsen kriisiapua.
– Sain laitettua miehelleni viestin, että iskä on kuollut. Sen jälkeisestä en muista.
Miehen tultua kotiin Krista oli istunut sohvalla. Hän ei itkenyt, eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Mies istui Kristan viereen. Hetken kuluttua itku tuli.
Kun shokkitila taantui, Krista alkoi toimia.
– Minun piti hoitaa heti kaikki käytännön asiat. Mietin, minne kaikkialle pitää ottaa yhteyttä, pankkiin ja kirkkoon ainakin.
Isän kuollessa Krista oli 27-vuotias. Hän oli aina tiennyt, että vanhemmat kuolevat jonain päivänä, mutta hän oli ajatellut sen menevän eri tavalla. Kristaa ahdisti ja pelotti, kun hän tajusi, miten lopullinen asia kuolema on.
– Iskän kuolemassa ei ollut mitään luonnollista. Jouduin vähän hukkaan, että mitä minä nyt teen. Ei tällä tavalla kuulu käydä.
Asioiden selvittäminen tuntui hankalalta
Krista kaipasi empatiaa ja apua. Hänestä tuntui, että surevalle kaikki tehtiin hankalaksi, kun hän yritti selvittää asioita isän kuoleman jälkeen. Kun Krista alkoi järjestää isänsä hautajaisia, hän sai vihdoin ulkopuolista apua.
– Pappi oli aivan ihana. Hänen kanssaan keskustellessa tulin ensimmäistä kertaa elämässäni kuulluksi ja nähdyksi. Siitä tuli tosi lämmin fiilis. Pyysin papin myös uurnan laskuun mukaan. Ajattelin, että hän olisi vähän niin kuin tukihenkilö.
Facebookista Krista löysi Surunauha-yhdistyksen vertaisryhmän itsemurhan tehneiden läheisille. Hän kertoi siellä tilanteensa, ja moni kirjoitti Kristalle heti. Hän sai sieltä kaksi kaveria, joiden kanssa hän kirjoitteli pitkän ajan.
– Facebook-ryhmässä kirjoittelusta oli tosi paljon apua, kun huomasi sen, että siellä ihmiset tuntevat samanlaisia tunteita kuin minä – oli hienoa, että joku ymmärsi. Vertaistuessa on voimaa.
Isän elämän ja kuoleman aikaansaamiin kysymyksiin Krista löysi vastauksia kirjoista. Hän kuunteli Johanna Pohjolan Isä pullossa ja Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Krista sai sen käsityksen, ettei vika ollut hänessä, ja alkoi jotenkin ymmärtää menneitä tapahtumia.
– Ehkä hän ei halunnut jättää meitä. Hän ei enää ollut meidän iskämme. Vuosien saatossa alkoholin juominen muuttaa aivoja. Ajatuskaari on ollut niin rikki, ettei hän tiennyt, mitä tekee. Iskä ajautui liian pimeään hetkeen.
Kynttilätapahtuma su 16.11. klo 17–19 Tikkurilan kirkon kerhohuoneessa, Vehkapolku 10. Kynttilät syttyvät itsemurhan tehneiden muistolle. Tapahtumassa kuullaan läheisensä menettäneen kokemuksia ja muita puheenvuoroja. Tarjolla kahvia ja teetä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Yksityiskohtainen uutisointi julkisuuden henkilön itsemurhasta saattaa lisätä itsemurhien riskiä”, sanoo Mieli ry:n Marena Kukkonen
Ajankohtaista Hyvä elämäUutisointi kansanedustaja Eemeli Peltosen kuolemasta herätti huolen median ajautumisesta kaltevalle pinnalle, sanoo Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen.
