Kolumni: Olen, koska me emme ole – suomalaisen yksinäisyyden hiljainen huuto
Kulttuurimme on tottunut hiljaisuuteen, omillaan pärjäämiseen ja siihen, että tunteet puhutaan ulos vasta laulun sanojen turvin, kirjoittaa Jussi Sohlberg.
Suomi on jo vuosia julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Silti tämän hymyn alla sykkii yllättävän yksinäinen sydän.
Havaintoja Suomen Punaisen Ristin teettämästä Yksinäisyysbarometrista (2026): Yksinäisimpiä Suomessa ovat 16–24 ja 25–34-vuotiaat. Kaikkiaan yksinäisyyttä kokevien osuus on yli kolminkertaistunut vuodesta 2016, ja kasvu on jatkunut myös koronarajoitusten purkamisen jälkeen. Asumme enemmän yksin kuin koskaan – yksinasuvien määrä on tuplaantunut 30 vuodessa. Useimmiten yksinäisyys ei ole valinta, vaan usein seuraus elämän käänteistä: muutosta, sairauksista, erosta, työttömyydestä, tai siitä ettei ympärillä vain ole ketään.
Yksinäisyys ei ole monille vain ohimenevä tunne vaan usein syvä, elämää läpäisevä ja särkevä kokemus, joka tiivistyy pohdintoihin: Välittääkö kukaan? Olenko kenellekään merkityksellinen?
Kulttuurimme on tottunut hiljaisuuteen, omillaan pärjäämiseen ja siihen, että tunteet puhutaan ulos vasta laulun sanojen turvin. Voi liioittelematta sanoa, että suorastaan epideeminen ääri-individualismi on tuottanut osaltaan syvää yksinäisyyttä, jota ei poista Facebook-kavereiden suuri määrä, eikä arjen työt ja touhut.
Lopulta kysymys on siitä, millaisen tarinan haluamme kertoa toisillemme – ja itsellemme.
Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa nousi esille yhteisöllisyys afrikkalaisissa kulttuureissa. Kontrasti korostuu, kun katse kääntyy esimerkiksi kohti Afrikkaa. Eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiassa – ubuntu, ”olen, koska me olemme” – on elämäntapa, ei juhlapuhe. Muun muassa perhekäsite on laaja, päätökset yhteisiä ja turvaverkko kudottu ihmisten väliin, ei järjestelmiin. Kova arki rakentuu jakamisen ympärille.
Sama ajatus pilkahtaa myös Suomessa, kun yhteisöt ja järjestöt etsivät ratkaisuja yksinäisyyteen. Kevään Nuori 2026 -tapahtuma pyrkii löytämään konkreettisia keinoja nuorten ulkopuolisuuden vähentämiseen. Kristinuskokin on ytimeltään hyvin yhteisöllinen uskonto. Jo antiikin ajan kristinuskossa käytettiin vahvaa ilmaisua seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Se kuvaa elävää kokonaisuutta, jossa ollaan vuorovaikutuksessa ja yhteydessä, ei irrallisia.
Lopulta kysymys on siitä, millaisen tarinan haluamme kertoa toisillemme – ja itsellemme. Ehkä olisi aika opetella jotain ubuntun hengestä. Ihminen tulee näkyväksi vasta silloin, kun toinen ihminen näkee.
Kirjoittaja on uskonnontutkija, joka tutkailee uskonto- ja katsomuskenttää kansankirkoista esoteriaan, uushenkisyyteen ja kaikkea siltä väliltä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Yksinäisyys kuuluu kirkon Palvelevassa puhelimessa – puheluiden määrä on ollut kasvussa ja puhelut pidentyneet
AjankohtaistaPuheluun vastaavat koulutetut vapaaehtoiset, joita tarvitaan koko ajan lisää. Viime vuonna puheluita tuli yli 100 000.
