Kolumni: Pelkään kuolemaa enemmän kuin koskaan – miten sen kanssa oikein eletään?
Bileet eivät jatkuneetkaan ikuisesti, kirjoittaa Jani Toivola.
Lapsena minulla oli tapana pysähtyä sairaaloiden eteen. Isot sairaalarakennukset sekä pelottivat että vetivät puoleensa. Sairaalat heittivät pieneen mieleeni isoja kysymyksiä elämästä, kuolemasta, kärsimyksestä ja siitä, miksi joku on sairas ja kivuissa samalla kun minä saan kävellä terveenä kadulla. Tai että tälläkin hetkellä joku on ehkä kuolemaisillaan. Ajatus kuolemasta sairaalan verhojen takana sai sydämen hakkaamaan ja teki mieli juosta äkkiä pois. Unohtaa ahdistavat ajatukset ja palata takaisin omaan elämään. Sinne missä kuolemaa ei ollut.
Kävin tällä viikolla katsomassa helsinkiläisen Viirus-teatterin näytelmän Diptyk, joka käsittelee kuolemaa. Yhtenä lähtökohtana on se, että kuolema on väistämätön osa elämää ja silti se tapahtuu piilossa. Näytelmä oli maaginen ja poikkeuksellinen sekä toteutukseltaan että aiheeltaan. Näytelmän päähenkilö tietää kuolevansa ja me teemme yleisönä matkaa hänen rinnallaan arkisesti ja realistisesti. Miltä näyttää huone, jossa on läsnä sekä elämä että kuoleman väistämättömyys?
Elämä jää aina lopulta kesken. Ajatuksessa on jotain rauhoittavaa.
Olen kokenut läheltä kuoleman vain kerran, kun rakas mummini kuoli. Hän sai elää hyvän ja pitkän elämän. Kuolema oli luonnollinen, mutta silti sen äärellä oli hankala olla. Sain silittää mummia vielä puolituntia ennen kuin hän nukkui pois. Lauloin Päivänsädettä ja menninkäistä.
Tunsin itseni hölmöksi, mutta hoitaja rohkaisi, että läsnäoloni toisi mummille turvaa siirtymässä elämästä kuolemaan. Samalla stressasin mielessäni lasta, joka oli yksin kotona ja varmaan jo nälissään. Elämä ja kuolema olivat vahvasti läsnä. Myöhemmin kannoimme äitini kanssa kaksi pahvilaatikollista mummin tavaroita kotiin. Kukaan ei oikein tiennyt mitä niille pitäisi tehdä.
Juuri nyt pelkään kuolemaa ehkä enemmän kuin koskaan eläessäni. En uskalla enää edes pysähtyä sairaaloiden eteen. Pelkään, että ajatus muuttuu todeksi. Tulkintani on, että pelko liittyy ikään. Olen kohdassa, jossa ensimmäistä kertaa elämän rajallisuus tuntuu todelta. Näen ympärilläni elämänvaiheita, jotka eivät minun kohdallani palaa enää koskaan. Bileet eivät jatkuneetkaan ikuisesti. Lapsi lisää puristusta. Herään usein aamulla niin, että valmistaudun hetken ajatukseen, että hän on kuollut. Joka kerta huokaisen helpotuksesta, kun huoneesta kuuluu ensimmäinen yskäisy.
Ystäväni, joka on joutunut kohtaamaan useamman kerran kuolemaa, totesi kerran, että yksi tärkeimmistä havainnosta hänelle on ollut se tosiasia, että elämä jää aina lopulta kesken. Ajatuksessa on jotain rauhoittavaa. Ettei tarvitsisikaan yrittää joka päivä saada pöytää puhtaaksi. Eläisi vaan. Pöydällä olevista leivänmuruista huolimatta. Kaikki jää kuitenkin lopulta kesken.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Jospa antaisin itselleni luvan näyttää hölmöltä
PuheenvuorotJani Toivolalla on sisäinen ääni, joka tarkkailee hänen tekemisiään jatkuvasti ja älähtää niistä.