Kolumni: Hetki kun katsoin vihollistani silmiin – eduskunnan ulkopuolella poliitikolta tulee helposti riisuttua ihmisyys
Yksi kansanedustajuuden etuoikeuksista oli se, että joutui jatkuvasti kohtaamaan myös heidät, joiden kanssa oli jyrkimmin eri mieltä, kirjoittaa kolumnissaan Jani Toivola.
Törmäsin lentokoneessa yllättäen entiseen kollegaani eduskunnasta. Emme olleet nähneet toisiamme lähtöni jälkeen. Hän on korkean profiilin poliitikko, ja olen seurannut hänen uraansa lähinnä median välityksellä. Hän on yksi niistä harvoista poliitikoista, joita kohtaan minun on ollut hyvin vaikea kohdistaa minkäänlaisia empaattisia tunteita. Kun näen häneen liittyvän otsikon mediassa, luiskahdan nopeasti jonkinlaiseen vihan kierteeseen, josta on vaikea päästää irti.
Nyt jouduimme kasvotusten lentokoneen kapealla käytävällä. Hän istuu paikallaan, kun minä astun koneeseen. Näen hänet jo kaukaa. Hiki nousi otsalleni välittömästi. Muutama sekunti aikaa miettiä mitä tehdä. Tervehdinkö vai esitänkö etten nähnyt häntä? Ensin olen sitä mieltä, etten halua tervehtiä häntä, mutta sitten alan epäröidä päätöstäni kaikista katkerista tunteistani huolimatta. Koen, että toimisin vastoin itseäni, jos vain kävelisin ohi. Haluaisin uskaltaa kohdata myös haastavat hetket ja ihmiset elämässäni.
Jos politiikka uskaltaisi useammin riisua itsensä aseista, ehkä myös tällä toisella puolella olisi helpompi muistaa, että olemme kaikki ihmisiä.
Sydän jyskyttäen tulen hänen kohdalleen ja tervehdin. Hän tervehtii takaisin. Hymyilemme molemmat vain aavistuksen, mutta silti aidon tuntuisesti. Olen näkevinäni hänen silmissään saman epäröinnin kuin itselläni. Emme sano muuta. Minä jatkan omalle paikalleni, mutta en saa ajatuksiani irti hänestä.
Mikä kohtaamisessa oli niin ihmeellistä? Samalla hetkellä kun katseemme kohtasivat lentokoneen käytävällä, murenivat kaikki ne otsikot, mitä olin hänestä lukenut. Hänen mielipiteensä eivät kadonneet, mutta hänestä tuli kokonainen ihminen, jolla on elämä ja ihmisiä, jotka häntä rakastavat. Hän ei ollutkaan vain se yksiulotteinen kuva, mitä aivoni ovat hänestä lehtien perusteella rakentaneet. Sitä hahmoa ei oikeastaan ole edes olemassa.
Olin kahdeksan vuotta töissä siinä samassa talossa missä hän on nyt. Yksi kansanedustajuuden ja vallan etuoikeuksista oli se, että joutui jatkuvasti kohtaamaan myös heidät, joiden kanssa oli jyrkimmin eri mieltä. Saatoimme istua neljä vuotta samassa valiokunnassa kasvotusten metrin päässä toisistamme.
Eduskunnan ulkopuolella ei ole samaa etuoikeutta. Valta on etäällä, jolloin on helppo luisua mustavalkoisuuteen. Jakaa ihmisiä leireihin ja riisua osa täysin ihmisarvostaan. Se on surullista. Luulen, että talon sisällä tuo etuoikeus ja sen tuoma vastuu usein hämärtyy. Jos politiikka uskaltaisi useammin riisua itsensä aseista, ehkä myös tällä toisella puolella olisi helpompi muistaa, että olemme kaikki ihmisiä.
Lennolla istuessani mietin hetken, että olisin vielä palannut hänen luokseen ja ehdottanut yhteisiä kahveja. Siihen en kuitenkaan vielä ollut valmis. Ehkä myöhemmin. Katse oli kuitenkin jonkun uuden alku. Loppu on vielä tuntematon.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Pelkään kuolemaa enemmän kuin koskaan – miten sen kanssa oikein eletään?
PuheenvuorotBileet eivät jatkuneetkaan ikuisesti, kirjoittaa Jani Toivola.
Kolumni: Kuka opettaisi meitä itkemään?
Puheenvuorot