Kolumni: Penkkienkeli pelastaa päivän
Hiljaisen puistonpenkin päässä voi istua se enkeli, jota juuri siinä hetkessä tarvitset ja joka saattaa tarvita sinua, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
On festareiden keskimmäinen päivä. Keskustorilla kirkon väki viettää railakkaita juhliaan. Tarjolla on kirkollisuuden monikanavainen kavalkadi, toivo-teemaiset uskon euroviisut. Voit olla oman elämäsi sohvaperuna, studioyleisö tai viimeinen selviytyjä. Laulu raikaa ja tapaamisten hihkunta halkoo kivierämaan hellettä. Olemme omiemme joukossa, ja siltä se kuulostaakin.
Vanhan punatiilikirkon puistossa on hiljaisempaa. Kirkkosaliin on keskitetty yksi kirkon hittituotteista nimeltä spiritualiteetti eli hengellisyys, kryptassa puhutaan kuolemasta, kirkkomaalla on kävelty sitä mietiskellen. Ollaan etäällä riemukkaasta yhteislaulusta ja varman päälle valituista julkimoista. On vain lehmusten suhina ja toistemme läsnäolo.
On asioita, suhteita, kokonaisia elämiä, joiden merkitystä ei mitata pituudella, vaan syvyydellä.
Astun tauolla kirkon hämärästä ulos puistoon. Penkit ovat vähissä, kaupunki pitää sillä lailla pultsarit poissa ja vanhukset häiritsemästä vaivaisella läsnäolollaan. Mutta tuossa on pari penkkiä. Kumman valitsen?
Tuon tyhjän, johon voin istuutua maiskuttelemaan kirkosta lataamaani tyytyväisyyttä ja oivallisuutta? Vaiko tuon jossa istuu sinipukuinen nainen, itsekseen, vaarattoman tuntuisena: ei todennäköisesti ala keskustella, saati evankelioida tai pauhata omiaan. Parkkeeraan vesipulloineni ja eväsleipineni hänen viereensä. Sanon värittömät päiväät ja alan mutustaa. Kai hän huomaa, että suu täynnä en voi puhua?
Enkä tiennyt, että minua odottamaan oli siihen ulos, sille penkille pantu enkeli siinä sinisessä mekossa ja sinisissä silmälaseissa.
Yhdessä tunnissa oli enemmän sisältöä ja teemanmukaista toivoa kuin kolmessa päivässä. Hiljaista puhetta elämästä ja kuolemasta, ilosta ja surusta, arjesta ja pyhästä, epätoivosta ja toivottomuudesta. Uskosta, toivosta ja rakkaudesta, tottakai, kirkkopuistossa kun istuimme.
Kaksi vanhaa naista, iättömät, tuntemattomat tunti sitten, sisarukset siitä hetkestä ja tästedes, rauhallisesti tietäen ettemme koskaan enää tapaa. Mutta on asioita, suhteita, kokonaisia elämiä, joiden merkitystä ei mitata pituudella, vaan syvyydellä.
Kaikki kymmenet hihkuvat halaukset, riehakkaat selfiet ja ne kuuluisat kohtaamiset hiljentyivät tähän satunnaisen tapaamiseen, johon elämän koko spektri mahtui ja jossa se säteilee yhä, päiviä myöhemmin.
Kun meille tarjotaan kaikki, meille ei ehkä jää mitään. Kun edessä on kohderyhmäkohtaisesti ja asiakaslähtöisesti katettu kohtauttava ja voimaannuttava voileipäpöytä, emme ehkä tulekaan kylläisiksi. Mutta penkin päässä voi istua se enkeli, jota juuri siinä hetkessä tarvitset ja joka – oi vastavuoroisuuden ihme – saattaa tarvita sinua. Miksi meillä on aina se kiire, joka vie meidät enkelin ohi?
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Hiljaisuuden voi tavoittaa vaikka kukkakaupan ikkunan edessä tai suihkussa silmät kiinni – ”Vain pysähtymällä voit kuulla, mitä viisas sinä tietää”
Hyvä elämäHiljaiset hetket tuovat elämään levollisuutta, toiveikkuutta ja onnellisuutta sekä auttavat pääsemään irti huoliajatuksista. Lukijamme kertoivat, miten he etsivät hiljaisuutta.
